Huivina Teheranissa

Suomalainen 21-vuotias valokuvauksen opiskelija tuomaroi Iranin opetusministeriön hallinnoimilla Roshdin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Teheranissa. Millaista on matkustaa nuorena naisena vanhoilliseen islamilaiseen maahan?

Su 5.11.–ma 6.11.

Istun lentokoneessa välillä Istanbul–Teheran. Muutamilla naisilla on huivit päässä, enemmistöllä ei. Odotan laskeutumista ja omaa huivittautumistani jännittyneenä. Vasta koneen jo laskeuduttua viimeisetkin naiset kietovat huivin päähänsä. Haen katseellani apua ja saan rohkaisevan nyökkäyksen viereisen penkkirivin naiselta. Takanani istuva nainen huomaa avuttomuuteni ja sanoo huivini olevan ok. Otsatukka saa näkyä. Huiveja näkyy laidasta laitaan, kevyesti kietaistuista juhlavista kankaanpaloista kokomustiin kaapuihin.

Teheranissa on yö, pimeää ja leutoa. Ajaessamme hotellille kaupunki on hiljainen. Teheranissa ei ole julkista yöelämää, juhlat pidetään kodin seinien sisäpuolella. Näihin juhliin saatetaan hankkia alkoholiakin. Sitä en matkan aikana näe kertaakaan.

Ti 7.11.

Hotellin aulassa on jaossa päivän lehtiä, joukossa puoliksi englanninkielinen Teheran Times. Etusivulla otsikko huutaa: ”Most countries accept Iran’s nuclear rights”. Todellinen uutispommi.

Olen kansainvälisen nuorisoraadin ainoa tyttö. Raati ei pääse itse festivaalipaikalle emmekä pääse katsomaan elokuvia teatteriin yleisön kanssa. Hotellista on varattu käyttöömme katseluhuone, jossa väsyneen oloinen setä heijastaa elokuvia huoneen seinällä olevalle kankaalle. Festivaaleilla on Suomesta lisäkseni elokuvaohjaaja Arto Halonen, jonka kautta itse Iraniin päädyin, sekä lasten elokuvakulttuuriin erikoistunut Maikki Kantola. He tuomaroivat animaatiota.

Illalla meidät viedään elokuvateatteriin katsomaan irlantilaista draamaa. Siis irlantilaista, ei iranilaista. Eikä elokuvalla tai teatterilla ole mitään tekemistä festivaalien kanssa, kyseessä on vain iltaohjelma. Elokuva tulee dvd:ltä, laadusta päätellen todennäköisesti poltetulta.

Ke 8.11.

Inhoan huiviani! Kaksi ensimmäistä päivää menivät helposti, huivi valui ja oli vähän hankala, muttei tuntunut sen kummemmalta. Maassa maan tavalla, ajattelin. Mutta nyt meni hermo. Peittävämpi ja siistimpi pukeutuminen on ok, täällä miehetkään eivät pukeudu miten sattuu, pukuja näkee paljon. Mutta huivi tuntuu yksinkertaisesti naurettavalta.

Käymme museossa, jossa on esillä Iranin, entisen Persian, pitkä historia. Museossa on samaan aikaan luokallinen iranilaisia koulutyttöjä, noin 15-vuotiaita. Tytöt kikattavat ja antautuvat mieluusti valokuvattavaksi. Muodikasta näyttää olevan etutukan tupeeraaminen korkeaksi tortuksi. Ensimmäistä kertaa uskaltaudun kuvaamaan enemmänkin.

Museon lähistöllä on jonkun ministeriön rakennus. Meitä pyydetään laittamaan kamerat pois. Myöhemmin näemme useampiakin hallinnollisia rakennuksia, joiden aidoissa on kieltomerkki kameroille. Turvallisuusriski kuulemma.

Kadut ovat todella elossa, käymme avoimissa kauppakeskuksissa hämmästelemässä erittäin juhlavien naisten mekkojen sekä alusvaatekauppojen runsautta. Tätä en osannut odottaa. Mielikuvissani Iran oli paljon suljetumpi. Hassulta tuntuu myös, että alusvaatekaupoissakin myyjinä on niin naisia kuin miehiäkin.

Istun nuorisoraatilaisten kanssa hotellin alakerrassa allekirjoittamassa lausuntoja elokuvista. Viereiseen pöytään istuu uskonnollinen mies turbaani päässään. Raatiin kuuluva iranilaispoika kumartuu puoleeni: ”Monster”, hän sanoo ja mulkaisee miestä kohti. Kysyessäni syytä moiseen hän sanoo että kaikki nuoret vihaavat heitä ja heidän rajoituksiaan.

Aamulla olin kyllästynyt huiviini. Illalla joudun aivan päinvastaisten tunteiden valtaan. Siirtyessämme takaisin hotellille raatimme iranilaispoika kättelee minua hyvästiksi. Huomaan loukkaantuvani. Eiväthän miehet ja naiset kättele keskenään! Ystävälliseksi tarkoitettu ele tuntuu aivan liian intiimiltä. Hävettää omat tuntemukseni. En olisi uskonut muutamassa päivässä näin sopeutuvani tapoihin ja tottumuksiin.

To 9.11.

Basaarissa kuvaamista ei katsota hyvällä. Syy ei täysin selviä. Basaarin yläkerroksissa kudotaan upeita ja arvokkaita mattoja. Alakerroksessa myydään arkisempaa tavaraa täysin laidasta laitaan.

Tulkkimme Fatima (nimi muutettu), noin 30-vuotias nainen, kertoo että hän ei koskaan käy moskeijassa. Mutta hänen veljensä, pieni pitkäpartainen mies, jota näemme usein hotellilla, sen sijaan on hyvinkin uskonnollinen. Fatima miettii hetken ja toteaa, että Iranissa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka uskovat kuten hallitus haluaa ja sanoo, sekä niitä joilla on usko sydämessään. Hänen veljensä kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Sitten ovat vielä hänen ja hänen aviomiehensä kaltaiset, jotka eivät ole kovin uskonnollisia.

Illalla meidät viedään konserttiin. Olen vetää herneen nenään kun naiset ohjataan sisäänkäynnillä eri jonoon kuin miehet. Erillinen konsertti-ilta! Ei sentään, vain laukkujen tarkastus on erillään. Miehille miestarkastaja, naisille nainen. Konsertin ensimmäinen osa on haafimusiikkia, todella vaikuttavaa, haikeaa, naislaulajalla on upea ääni. Jälkimmäinen osa konsertista on kurdimusiikkia, joka nostattaa hurjat aplodit. Bändi vetää encorena ilmeisen suositun, vauhdikkaan kappaleen. Kaikki taputtavat, ja joitakin miehiä nousee ylös ja heiluu kädet toistensa hartioilla. Tanssiminen ei ole Iranissa sallittua. Tuntuu hassulta, tätä musiikkia ei ole tehty istumista varten.

Pe 10.11.

On muslimien pyhäpäivä, viimeiset ostokset jätetään lauantaille. Vierailemme elokuvastudiolla. Siellä myydään vanhojen elokuvien julisteita. Niissä piirretyt rusottavaposkiset miehet leijuvat heikkoresoluutioisen maiseman yläpuolella. Mielenkiintoiseksi julisteet vasta muuttuvatkin kun selviää, että ”elokuvatähdet” ovat pyhiä imaameja – ja eräs heistä itse Muhammed. Mutta eihän hänen kuvaansa saanut esittää. Miten on mahdollista, että vanhoillisessa Iranissa on elokuvajulisteita joissa esiintyy Muhammed? Oppaamme kohauttelevat hartioitaan ja selittävät jotain kuvien epärealistisuudesta ja kontekstista.

Illalla on festivaalien lopetusjuhlat sekä palkintojenjakotilaisuus. Juhlasali on täynnä väkeä ja paikalla on runsaasti tv- ja lehdistöväkeä. ”Kun olette täällä, ei auringolla ole tarvetta paistaa”, maalailee tilaisuuden juontaja. Myös jumalaa muistetaan ylistää.

Nuortenelokuvat tulivat Suomesta, Japanista, Iranista, Belgiasta sekä Italiasta. Iranilaisista elokuvista moni oli sormi pystyssä opettavaisia moraalisia kertomuksia rehellisyyden, auttamisen ja ahkeruuden tärkeydestä. Toisenlaisiakin elokuvia kuitenkin oli. Palkitsemistamme opiskelijaelokuvista fiktion ja dokumentin ykköset olivat iranilaisia. Dokumentti kertoi aidsia sairastavasta narkomaanista, fiktio kehitysvammaisesta pojasta.

Tilaisuuden loputtua meidät ohjataan huoneeseen, jossa ministeriön väkeä istuu odottamassa pöydän ääressä. Istuudumme pöytään, festivaalien johtaja pitää puheen. Hän puhuu kauniisti kansojen välisestä kommunikaatiosta sekä toivoo tuomariston jäsenten välittävän rauhan ja ystävällisyyden sanoman Iranista kotimaihinsa. Saan eräältä tuomariston iranilaiselta jäseneltä kirjan. Kapteeni Habib Ahmadzadeh on kirjailija, hyvin rauhallinen ihminen. Kirja kertoo hänen tuntemuksistaan Iranin ja Irakin välisestä sodasta 1980–88, jossa hän palveli täydet kahdeksan vuotta. Sodan alkaessa Ahmadzadeh oli 16-vuotias. Hän pyytää lähettämään sähköpostilla palautetta kunhan olen lukenut kirjan.

Siirrymme illastamaan pikaruokapaikkaan. Muutamat tuomaristosta ovat pukeutuneet hyvinkin juhlavasti ja ratkaisu tuntuu hieman erikoiselta, mutta mikäs siinä. Seinämaalauksista ja lukuisista tauluista jo tutuiksi tulleet ajatollahin kasvot tuijottavat seinältä. Taulu on ripustettu valvontakameran yläpuolelle.

Istun nuorisoraatimme intialaisvahvistuksen Nickin, tulkkimme sekä erään opetusministeriön virkamiehen ja hänen perheensä kanssa. Pizzaa syödessämme Nick vitsailee aikovansa tanssia, johon tulkkimme sanoo hyvin tiukan ein. Ei missään nimessä täällä. Konsertti oli eri asia, ja yksityisissä juhlissa kaikki, myös naiset tanssivat. Mutta julkisesti ei missään nimessä.

Juttelen virkamiehen vaimon ja vanhimman tyttären kanssa. Vaimo on pukeutunut kokomustaan kaapuun, tytär kevyemmin. Kysyessäni huiviasioista he vastailevat varautuneesti. Opiskelun tullessa puheeksi molemmat innostuvat, vaimo kertoo ylpeänä, että jokainen hänen kolmesta tyttärestään opiskelee yliopistossa. Vanhin tytär opiskeli aluksi insinööriksi, mutta kyllästyi ja päätyi graafiseen suunnitteluun. Tällä hetkellä hän työskentelee isänsä mainostoimistossa keskimmäisen siskonsa kanssa. Nämä naiset kertovat mielellään mitä he ovat huiviensa lisäksi.

Yli puolet iranilaisista yliopisto-opiskelijoista on naisia. Työelämään tämä ei kuitenkaan heijastu. Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2004 saanut iranilainen ihmisoikeusasianajaja Shirin Ebadi, nainen, totesi palkinnon saatuaan: “Naisia on aivan yhteiskunnan johtopaikoilla, esimerkiksi kansanedustajina, valtion hallinnossa tai yliopistoissa, mutta kun vertaa heidän määräänsä miesten määrään, naisia onkin häviävän vähän.”

La 11.11.

Tulkkimme Fatima toimii myös epävirallisena matkaoppaanamme. Hän vie meidät tervehtimään aviomiestään tämän työpaikalle. Mies on eläinlääkäri. Islamissa koira on erityisen saastainen eläin, sitä ei periaatteessa hyväksytä lemmikkinä. Kuitenkin heti klinikan ulko-ovessa on koiran kuva, ja sisällä tapaamme kaksi rekkua odottamassa operaatioitaan.

Nauttiessamme teetä sisään astuu nuorehko naisasiakas koiransa kanssa. Heti oven sisäpuolella hän pudottaa huivinsa pois. Jään miettimään omaa huivinkäyttöäni. Olen kiitollinen isäntiemme vieraanvaraisuudesta ja haluan kunnioittaa maan tapoja, mutta tulisiko minunkin riisua huivini ja laittaa se päähän vain huomautettaessa?

Arto Halonen ja Maikki Kantola ovat yrittäneet kysellä paikallisilta, mikä on rangaistus jollei huivia suostu käyttämään. Kuulemma näin tapahtuessa nainen otetaan puhutteluun ja hänelle muistutetaan maan arvoista. Jatkokysymykset siitä, mitä tapahtuu jos joku toistuvasti kehotuksista huolimatta kulkee huivitta saavat aikaan vain olankohautuksia. Kukaan ei tunnusta tietävänsä yhtään tällaista tapausta.

Kävelemme kaduilla ja saavumme moskeijan luo. Fatima kysyy, haluaisinko käydä siellä. Siirrymme pienen telttakatoksen alle. Katoksessa on kasa mummon vanhoja verhoja muistuttavia kukkalakanoita. Siitä saa lainata itselleen kaavun, moskeijassa pelkkä huivi ei riitä. Jätämme kenkämme narikkaan ja astumme sisälle.

Moskeija on todella kaunis. Marmorilattialla on suuri paksu persialainen matto, jonka päällä naiset istuvat. Osa näyttää rukoilevan, osa mietiskelevän ja osa vain tarkkailee ympäröiviä ihmisiä. Kävelemme tilan ympäri, pari porrasaskelmaa laskeuduttuamme on edessä koristeellinen seinä, jota ihmiset koskettavat ja rukoilevat.

Fatima, joka kertomansa mukaan ei käy moskeijassa, rukoilee myös. Paikassa vallitsee rauha. Hengähdyshetki tekee syvän vaikutuksen. Olen rauhallisempi kuin koko ohjelmantäyteisen viikon aikana.

Joulukuun alku, kotona

Iran yllätti ”normaaliudellaan”. Ilmapiiri ei ollut painostava. Teheran on vilkas suurkaupunki vailla baareja ja yökerhoja. Ihmiset elävät elämäänsä, käyvät töissä, syövät pikaruokaa ja kuuntelevat musiikkia. Tapaamani ihmiset olivat ystävällisiä ja avoimen oloisia, kiinnostuneita asioista. Kotona luen kapteeni Ahmadzadehilta saamani kirjan. Ristiriitaiset tunteet Iranista saavat jatkoa.

Kirjan alussa Habib Ahmadzadeh painottaa toivovansa kirjansa avaavan tietä aidolle ajatusten ja näkemysten vaihdolle. Kirjan lukeminen ahdistaa.

Teksti on hyvin suorasukaista syytöstä Yhdysvalloille, oikeus sotimiseen tulee kirjailijan mukaan suoraan jumalalta ja uskon puolesta taisteleminen on oikeutetuinta taistelua. Ei toisaalta niin kaukana Bush nuoremman retoriikasta. Itäkin saa kirjassa osansa, Buddhan kirjailija rinnastaa pelkuriin.

Iranilaisten sotilaiden hyveiksi lasketaan muun muassa se, ettei heidän jäljiltään raportoitu Irakissa yhtään raiskausta, kun taas Vietnamin sodan jälkeen prostituoitujen määrä oli kasvanut amerikkalaissotilaiden jäljiltä räjähdysmäisesti. En saa lähetettyä kirjailijalle mielipidettäni. En tiedä omaa mielipidettäni.

Iina Esko

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu