tommy lindgren | miesaktivistit mieli maassa

Alkusyksystä koin lyhyessä ajassa kaksi lamaannuttavaa elokuvakokemusta.

Alkusyksystä koin lyhyessä ajassa kaksi lamaannuttavaa elokuvakokemusta. Toinen oli entuudestaan tuttu Lilja 4-ever, ruotsalaisohjaaja Lukas Moodyssonin raaka kuvaus ihmiskaupan ja lapsiprostituution eurooppalaisesta nykytodellisuudesta. Toinen jysäytti sydämen teatteripenkin selkänojaan ensi kertaa. Espanjalaisen Icïar Bollaïnin Te doy mis ojos (Take My Eyes) kuvaa lohduttomalla tavalla Pilar-nimisen naisen yrityksiä paeta väkivaltaisen aviomiehensä Antonion ”rakkautta”.

Liljan ja Pilarin tarinat musertavat katsojan, koska niiden tietää olevan totta. Tyypit valkokankaalla eivät ehkä ole todellisia, mutta heidän tilallaan voisi seistä satojatuhansia saman tai vielä pahemman kohtalon kokeneita oikeita ihmisiä. Eikä heitä tarvitsisi etsiä kaukaa. Kotikulmillani voisi hyvin asua Suomeen paremman elämän toivossa huijattu alaikäinen venäläinen prostituoitu, naapurissani Antonion kaltainen henkisesti sairas vaimoaan pahoinpitelevä tyranni.

Amnesty International kampanjoi vuonna 2004 maailmanlaajuisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Amnestyn Joku raja -kampanjan viestien luulisi ravistelevan jokaisen suomalaisen käsitystä myös omasta yhteiskunnastamme. Naisten ihmisoikeuksia loukataan jatkuvasti tavallisissa suomalaiskodeissa. Väkivalta on räikeimmillään yhtä julmaa kuin maailman pahimmilla sota-alueilla: pahoinpitelyjä, raiskauksia, tappoja.

Euroopan neuvosto on todennut, että lähisuhdeväkivalta on merkittävin syy 16–44-vuotiaiden naisten kuolemiin tai vammautumisiin Euroopassa. Suomessakin kuolee joka vuosi noin 30 naista kotiväkivallan uhreina, ja vuosittain peräti 90 000 suomalaisnaista kohtaa väkivaltaa kotonaan tai läheisissä ihmissuhteissaan. Vakavimmistakin pahoinpitelyistä arviolta vain joka kymmenes päätyy poliisin tietoon.

Kun tilastoja luetaan Suomessa ääneen, monet (miehet) suuttuvat ja muuttuvat kovin epäileväisiksi. Tilastojen sanotaan olevan puutteellisia ja liioittelevia. Kaiken lisäksi lukujen yksioikoisen tulkinnan väitetään kohtuuttomasti leimaavan kaikki miehet naistenhakkaajiksi.

Jälkimmäinen käsitys tuntuu vaivaavan erityisesti ”miesaktivisteja”, jotka naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttaessa ilmaantuvat julkisesti vaahtoamaan siitä, että myös naisten aggressioihin ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen pitäisi puuttua. Tutkimusmäärärahatkin kuulemma pitäisi jakaa tasaisemmin.

Kaikella kunnioituksella, hyvät ”miesaktivistit”, lopettakaa jo. Varmasti naisetkin kykenevät henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan miehiä kohtaan, mutta ongelman asettaminen samalle viivalle naisiin kohdistuvan väkivallan kanssa on pelkkää suhteellisuuden- ja oikeustajun halveksuntaa.

”Miesaktivistien” reaktioita selittänee jonkinlainen yliherkkä sukupuoliylpeys. Siihen ei mahdu ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä. En ole koskaan pahoinpidellyt ketään, mutta kun kuulen miten yleistä suomalaisten miesten väkivaltaisuus on, tunnen pahoinvointia ja häpeää. Siksi haluan osallistua kampanjointiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan – jotta jonain päivänä ei enää tarvitsisi hävetä. Sitä päivää eivät suhteettomat vastaväitteet naisten väkivaltaisuudesta ja naisten oikeuksia puolustavan työn vähättely tuo yhtään lähemmäksi.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu