lihat liikkeelle

Feminististen ikuisuuskysymysten rintamalta kuuluu kummia.

Feminististen ikuisuuskysymysten rintamalta kuuluu kummia. Haastattelututkimuksella on saatu tallennettua sekin ääni, kun noin kolmekymppinen mies kuvaa elämänsä ”huippukokemusta”, sitä miten hän ylpeänä ensimmäistä kertaa näkee itsensä laittaman koneellisen pyykkiä pyörivän omassa pesukoneessa. Äidillä pesettämisen ajat ovat ohitse.

Haastattelu sisältyy Eeva Jokisen, Marja Kaskisaaren ja Marita Husson toimittamaan esseekokoelmaan Ruumis töihin!, jonka kirjoituksia sitoo yhteen ruumiillisuus eri muodoissaan. Jokisen esseen varsinaisena tarkastelukulmana on se, miten hitaasti nais- ja miestapaisuudet kotitöiden jakamisessa muuttuvat, vaikka haastateltavat ovatkin aikaisempaa valmiimpia kyseenalaistamaan kotiroolejaan.

Minusta tuoreimmalta kuulosti kuitenkin pyykkärinuorukaisen näkökulma. Paljon on kuvauksia siitä riemusta, kun naiset onnistuvat murtamaan naistapaisuuden oletuksia vaikkapa huoltamalla autoaan, mutta en muista koskaan lukeneeni kuvausta, jossa pyykinpesu näyttäytyisi näin haasteellisena ja arjen pelisilmää vaativana kuin tässä.

Esseet käyvät läpi miltei järjestelmällisesti kaikki ne tavat, joilla naisen ruumis voi poiketa väsymättömäksi TYKY-jumppautetusta ihanteestaan. Tällaisia ovat esimerkiksi vanheneminen, vammautuminen, loppuunpalaminen ja lihavuus. Tekstit paljastavat hyvin niitä kaksinaismoraalisuuksia, joilla ”kaikki on ihan itsestä ja omasta asenteesta kiinni” -retoriikka valuu ihmisten elämään silloinkin, kun vikaa voisi selvästi etsiä myös työelämän tai yhteiskunnan rakenteista.

Marginalisoitumisen stigma tuottaa useissa haastattelututkimuksissa epäaitoa reippauspuhetta. Esimerkiksi käyvät tarinat, joissa vammautuneet naiset oppivat itsekin vaatimaan itseltään hiljaista sopeutumista – elämä käpertyy kotitöiden ääreen silloinkin, kun uhmakas paluu työelämään olisi mahdollinen.

Syrjivät käytännöt tuottavat usein myös keskinäistä epäsolidaarisuutta, kuten yritys muuttaa vanhenemisen mielikuvaa myönteisemmäksi. Mielikuva terveestä ja vireästä ikäihmisestä siirtää vain syrjinnän pisteen vammaisiin, niihin jotka eivät ”onnistu” vanhenemaan ilman fyysistä raihnaistumista.

Ruumiillisuus näkökulmana tuottaa kiinnostavia ja konkreettisia, kaikessa fyysisyydessään sananmukaisesti painavia esseitä, vaikka haastattelun ja siitä tehdyn analyysin välille voi toisinaan olettaa myös pientä hankausta. Useinkin mietin lukiessani sitä, allekirjoittaisivatko pieniä tunnemuistoja kertoneet haastateltavat itse myös älyllisellä tasolla ne arvot ja normit, joita kertomusten katsotaan edustavan. Monestihan juuri ruumis erottelee käytäntöä teoriasta, maadoittaa ajatuskulkuja.

Erityisesti mietin tätä lukiessani esseetä, joka käsitteli lihavuuden stigmatisoivuutta työelämässä. Jostain syystä tutkija oli nimennyt ”liioittelijoiksi” ne, jotka ”lihavuudestaan huolimatta” pukeutuivat huomiota herättävästi ja värikkäästi, ikään kuin olisi täysin poissuljettua, että suuri nainen todella onnistuisi olemaan näyttävä ilmestys.

Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Toim. Eeva Jokinen, Marja Kaskisaari & Marita Husso. 368 s. Vastapaino 2004.

Riikka Takala

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu