vieraskolumni | stallareita & diinareita

Diinareiksi kutsuttujen nuorten mielestä kaikki erilaiset piti karkottaa maasta alituisella väkivallan uhalla.

Viime aikoina on heitetty ilmaan ajatuksia siitä, että 1970-luvun suomalaisille stallareille pitäisi asettaa jonkinlainen totuuskomissio, jotta nämä voisivat tunnustaa silloiset syntinsä. Niin mitkä synnit? No, olihan se väsyttävää, kun jokaisessa kapakan loosissa istui aina vähintään yksi kaikkitietävä selittämässä, että Neuvostoliitto on työläisen paratiisi ja että jokainen siinä maassa käynyt, joka yritti valottaa toisenlaista totuutta, oli pelkkä valheita lasketteleva fasistien äänitorvi.

Mutta eivät stallarit kenenkään henkeä tai terveyttä uhanneet. Samaan aikaan, 1970-luvun lopulla, vaikutti pääkaupunkiseudulla omituinen diinariaalto. Monopoliasemassa oleva nuortenlehti innosti kakaroita diggailemaan 1950-luvun jenkkimusaa ja pukeutumaan samalla tavalla kuin rapakon takana oli pukeuduttu pari vuosikymmentä aiemmin. Sana ’diinari’ tuli siitä, että nämä yksilöt yrittivät kovasti muistuttaa James Deania.

Ilmiötä olisi voinut seurata huvittuneena sivusta, mutta liian moni joutui sen hampaisiin. Hyvin pian siihen alkoi liittyä yhä enemmän uusfasistisia piirteitä. Diinareiksi kutsuttujen nuorten mielestä kaikki erilaiset, kuten hipit, punkkarit, erirotuiset, prostituoidut, homot, pultsarit, pilvenpolttajat ja kommarit, piti karkottaa maasta alituisella väkivallan uhalla.

Ja väkivaltaa riitti. Lukemattomia vähemmistöjen edustajia pahoinpideltiin sairaalakuntoon, joitakin otettiin hengiltä. Iltaisin b-luokan kansalaisten piti kulkea kaupungilla sivukatuja pitkin ja välttää tiettyjä paikkoja, kuten julkisia liikennevälineitä.

Homojen kruisailupaikoilla käytiin hakkaamassa ja tekemässä ryöstöjä. Sotaveteraaneja nämä diinarit olivat ihailevinaan, mutta kävivät kuitenkin hakkaamassa pultsareita Pasilan metsän hökkeleissä. Ihmisiä kaapattiin diinareiden kimpassa ostamiin jenkkiautoihin ja muilutettiin metsään pahoinpideltäviksi.

Entä suomalainen yhteiskunta? Ei Suosikki-lehti suinkaan jäänyt ainoaksi agitaattoriksi, vaan pian liittyi mukaan myös koko kansan Yleisradio. Useissa nuorille suunnatuissa radio- ja tv-ohjelmissa oli runsaasti tilaa näiden tervehenkisten nuorten rallatella natseja ihannoivia laulujaan ja selittää, kuinka ”kaikki hämyt pitäisi panna kylmiksi”.

Totta kai yhteiskunta hyväksyi tällaisen. Nämä nuorethan olivat huumeiden vastaisia, harrastivat liikuntaa (lähinnä taistelulajeja) ja kohdistivat aggressionsa ei-toivottuihin ihmisiin. Ja homma toimi. Muutama saatiin tapettua, mutta moni todella pakkasi kassinsa ja lähti Ruotsiin. Siellä ei tällaista ilmiötä ollut sen enempää kuin missään muuallakaan, ei edes kyseisen pukeutumis- ja musiikkimuodin alkuperämaassa USA:ssa.

Ilmiö eli viitisen vuotta, kunnes se sisällyksettömyydessään alkoi hajota. Jotkut diinarit alkoivat kysellä muilta nuorilta pilveä. Äärimmäisimmät leikkasivat loputkin hiuksensa ja ryhtyivät Suomen ensimmäisiksi skineiksi. Lyhyt askel oli helppo ottaa.

Ehdotan, että jos totuuskomissiota tarjotaan 1970-luvun äärivasemmistolle, sinne kutsutaan syntejään tunnustamaan myös saman aikakauden äärioikeisto. Siis nämä diinarit.

Totuuskomission puheilla voisivat myös käydä silloista maltillista oikeistoa edustaneet, jotka niin mieluusti hyväksyivät vääränlaisiin ihmisiin kohdistuvan väkivallan. Samaan jonoon liittykööt myös ne tiedotusvälineiden edustajat, jotka ruokkivat ilmiötä.

Kirjoittaja on bussinkuljettaja & kansainvälinen seikkailija. Hän on kokenut 1970-luvun vainot omakohtaisesti.

Julle Tuuliainen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu