puoli jalkaa paratiisissa

”Mä kuolisin. Mä kuolisisin. Mä kuolisisisin.” Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä harjoitellaan Marjo Niemen tragikomediaa Juakse ko hullu.

”Mä kuolisin. Mä kuolisisin. Mä kuolisisisin.” Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä harjoitellaan Marjo Niemen tragikomediaa Juakse ko hullu.

Anneli Karppinen näyttelee Aino-mummoa. Hänen pitäisi kohta kuolla. Vastanäyttelijä Marko Tiusanen on Rampo-niminen sankari.

Tiusanen asettelee olkapäälleen lämpimän rätin, ”tunnerievun”, kuten hän itse asian ilmaisee. ”Helvetillinen jumitus!”

Näytelmä on kirjoitettu Niemen äidinkielellä euran murteella, ja näyttelijät tavaavat repliikkejään kuin lukemaan opettelevat lapset.

Teatteriohjaaja Irene Aho kipuaa katsomosta näyttämölle, ja kaiuttimissa alkaa soida vanha suomalainen iskelmä. ”Tää tuntuu ihanalta sen rokin jälkeen”, Aho sanoo.

Karppinen alkaa pomppia musiikin innoittamana, puristaa tissit yhteen ja liimautuu Tiusasen vartaloon.

”Mummo!” Sanna Hietala huutaa. ”No mitä?” Karppinen kuiskaa. ”Sulta tippui peruukki.”

Hietala ehdottaa pissataukoa. ”Heti kun puhutaan pissahädästä, alkaa pissattaa”, Aho veistelee. Näyttämö tyhjenee hetkeksi.

Mää ole kattellu su pitkii kinttujas, et oleka mikkää persjalkane. Ni et me tehrää sust kolmen tonnin aitajuaksija.

Näytelmäkirjailija, entinen juoksija Marjo Niemi istuu helsinkiläisravintolan keskellä ja sytyttää tupakan toisensa jälkeen. ”Juoksin kilpaa 800 metriä ja lyhyitä aitoja.”

Niemellä on pikimusta tukka, paljon vaaleaa puuteria ja kirkkaanpunaista huulipunaa. Pelikone Niemen selän takana muistuttaa olemassaolostaan. Kuuluu kilinää, kun joku käy kopeloimassa konetta ja kokeilemassa onneaan.

Niemi lopetti kilpaurheilun, koska sai siitä tarpeekseen, ja teki näytelmän juoksemisesta.

Hänen mielestään juokseminen on keino paeta todellisuutta. ”Se on nuoren tytön eräänlaista eskapismia.”

”Sain hyvää palautetta näytelmän käsikirjoituksesta ja lähetin sen kaupunginteattereille ympäri Suomea”, keväällä Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Niemi kertoo.

Pari vuotta myöhemmin, aika tarkalleen vuosi sitten, hän sai puhelinsoiton teatteriohjaaja Irene Aholta. ”Ihailen Jyväskylän kaupunginteatterin rohkeutta ottaa tekstini suurelle näyttämölle”, 26-vuotias Niemi hehkuttaa.

Hän on innoissaan, koska vastavalmistuneen dramaturgin näytelmiä näkee harvoin suurella näyttämöllä.

”Harkitaanko tuntemattomia kirjailijoita, vaikka teksti olisi kuinka hyvä?” Niemi kysyy. ”Tuntuu, että teatteri on vain rikosta ja rangaistusta ja riivaajaa.”

Niemi on naputtanut konettaan ahkerasti. Juakse ko hullu saa ensi-iltansa marraskuun puolivälissä, ja elokuussa ilmestyi Niemen esikoisromaani Juostu maa.

Kuule pirä sää pappi ny kerranki pääs kii, nämä ova mu hautajaiseni!

Kiharatukkainen teatteriohjaaja kiemurtelee pitkällään oranssilla sohvalla työhuoneessaan Jyväskylän kaupunginteatterissa ja etsii oikeaa asentoa.

Irene Aho on ohjannut Jyväskylän kaupunginteatteriin aiemmin tänä vuonna näytelmät Mobile horror ja Heikko esitys. Ne ovat saaneet koko joukon kehuja. Nyt Juakse ko hullun ennakkomyynti on ollut lupaava.

Ahon työhuoneen seiniä maalatessa on loppunut maali kesken. Tai ei. Valkoista maalia on roiskittu yhteen nurkkaan huolimattoman näköisesti, mutta ilmeisen tarkoituksellisesti jokin taiteellinen visio mielessä. Se rikkoo huoneen muuten täydellisen virastotunnelman.

”Yhteiskunnassa on järjettömän kova kilpailu siitä, kuka pärjää. Ja täällähän pärjää, jos juoksee kuin hullu. Jos kone pysähtyy, käy huonosti. Maailma on tragikoominen paikka”, Aho pohtii juoksemisen merkitystä nykiessään paitaansa alemmas, ettei napa näy.

Juakse ko hullu on aikuisten näytelmä, mutta päätähti on kuusivuotias Saara ja näkökulma lapsen. ”Lapsilla on puoli jalkaa paratiisissa, ja samalla he ovat aikuisten armoilla. Saara kantaa taakkoja, joita ei vielä pysty ymmärtämään”, Aho sanoo.

”Tunnistan tekstistä meille naisille tyypillisen vahvuuteen sairastumisen. Saaralla on valtava grandioosiongelma. Se on traagista ja koomista yhtä aikaa”, Aho pohtii.

Ahon mukaan lapsen maailmassa voi tapahtua kaikkea. ”Näytelmässä on paljon surrealistisia ja maagisia aineksia”, hän tähdentää.

Surrealistisuus ja maagisuus tarkoittavat tässä tapauksessa sitä, että mummo voi nousta arkusta kesken siunaustilaisuuden polttamaan tupakkaa.

Pappi: Täällä ei saa polttaa! Vainaja: Kai mää ny viimise sätkän saan vetää? Pappi: Minä en sano sanaakaan tupakan käryssä. Vainaja: Ei mul mikkää kiire o.

Tai sitä, että vainaja ohjaa hautajaisvieraat muistotilaisuuteen pähkäilemään, kuka aloittaa tarjoilun.

Vainajan poika: Pitäskö äiri sit alottaa? Pappi: Niin. Kaikissa hautajaisissa yleensä vainaja ottaa ensin. Vainaja: No jos mää ny sitte.

Ahon mielestä Saaran roolia ei voisi näytellä lapsi, vaikka lapsi onkin näytelmän tähti.

”Mä en usko, että kuusivuotias voisi ymmärtää asioita, joita näytelmässä käsitellään. Näyttelijän pitää olla elänyt se aika, jotta hän voisi lihallistaa tapahtumat. Mulla ei käynyt mielessäkään, että lapsi näyttelisi roolin”, Aho sanoo yllätettynä.

Irene Ahoa harmittaa teatterin viihteellistyminen. ”Ulkoisesti näyttää siltä, että teatterit suunnilleen kilpailevat telkkarin kanssa. Teatterin perusajatus, taiteen tekeminen, on hämärtynyt rahapulan takia, ja ratkaisuja on alettu etsiä täysin väärästä suunnasta”, Aho kritisoi.

”On valitettavaa, että yleisökatoon on liian arkoja ratkaisuja.

”Vakiintuneiden teattereiden pitäisi Ahon mielestä olla ”teattereiden NASA”, jossa on korkein osaaminen, kehittelytyö ja taiteelliset huippuhetket. ”Kun raketti laukaistaan, kaikki taputtavat, että vittu me tehtiin se. Sitten alkaa seuraava projekti”, Aho lainaa ohjaaja Riku Innamaata.

”Jos tehdään tietoisesti sellainen ratkaisu, että nyt huorataan oikein kunnolla, otetaan riskejä, mäkin voisin suostua siihen. Silloin on syy. Mutta jos syy on vain rahan tekeminen eikä olla kiinnostuneita enää mistään muusta, kysymys ei ole enää teatterista. Se on vain viihderoskaa, jota pursuaa joka puolelta”, Aho sanoo.

Hänen mukaansa teatteri ilman riskejä on tyhjän toimittamista. ”En mä alkaisi tuottaa mitään musikaalia vaan tekisin jotain fiksumpaa. Viljelisin vaikka porkkanoita.”

Aho on unelmoinut maallemuutosta ja eläimistä, mutta toistaiseksi hänelle riittää muutaman kuukauden vanha kultainennoutaja Onni.

Aho haluaisi enemmän nuoria töihin teattereihin, mutta esteenä ovat hänen mukaansa ennakkoluulot. ”Osa luottamuksen puutteesta saattaa johtua siitä, että johtajat pelkäävät lahjakkuutta ja nuoruutta ja sitä, että omat näkemykset kyseenalaistetaan”, Aho sanoo.

Hän muistaa yhden esimerkin. ”Mulle on sanottu, että jos me otetaan joku valo- ja äänisuunnittelun laitokselta valmistunut, niin se vaatii sitten hirveästi ja meidän pitää ostaa paljon lamppuja. Vääränlaiset luovuuden esteet jarruttavat nuorten virtaa teattereihin.”

Jyväskylän kaupunginteatterilla on teatterikasvatuksellinen ote. Ja sen huomaa. Teatterilla on paljon nuorta yleisöä ja näyttelijöillä faneja. Innokkaimmat jonottavat tunteja aulassa saadakseen nimikirjoituksen suosikkinäyttelijältään, käyvät katsomassa esityksen monta kertaa, lähettävät kukkia ja tekevät somia kortteja.

Nuorten fanien suosikkeja ovat erityisesti näyttelijät Sanna Hietala, Antti Niskanen ja Marko Tiusanen. Ohjaaja Aho ei ole saanut fanipostia, mutta sanoo olevansa liikuttunut näyttelijöille lähetetyistä korteista.

”Se onni kaatuu näyttelijöille, mutta lohduttaudun ajattelemalla, että puolet siitä kuuluu mulle”, Aho nauraa.

Kysymykset loppuvat ja Aho nousee sohvalta kuin raketti. ”Tämä oli terapeuttista, mulla oli kivaa”, Aho sanoo tilatessaan hissin. Menemme portaita alas.

Älä kysy. Älä puhu. Älä ajattele. Juakse. Juakse ko hullu. Henkitä. Äläkä pysähry.

Hoikka viisari loksahtaa vitosen kohdalle, mutta paksu viisari pysyy kolmosen ja nelosen välissä. Kaupungin virkamiesten puolitoistatuntinen neuvottelukunnan kokous on ohi, ja teatterinjohtaja Aila Lavasteella on huonoja uutisia.

”Jyväskylän kaupungin ensi vuoden budjetti on sen kaltainen, että kolmantena vuonna peräkkäin meidän pitäisi vähentää radikaalisti tuotantojemme määrää. Hyvän alun jäädyttäminen nyt olisi kohtalokasta.”

Lavaste on luottanut taiteelliseen vainuunsa ja antanut mahdollisuuksia teatterin tekemiseen muillekin kuin julkkiksille. Erilaisuus on kannattanut. Teatteria on tullut katsomaan uusia kohderyhmiä, kuten nuoria.

Useita näytelmiä kirjoittanut ja ohjannut Lavaste tuli valtavirrassa ajelehtineeseen Jyväskylän kaupunginteatteriin kolme vuotta sitten. Sitä ennen hän kävi elvyttämässä Kajaanin kaupunginteatterin taloutta.

Samana vuonna kun Lavaste siirtyi Jyväskylän kaupunginteatteriin, hän aloitti ”suurimuotoisen” yhteistyön Teatterikorkeakoulun kanssa, ja taloon tulivat nuoret kyvyt, ohjaaja Irene Aho ja dramaturgi Anna Krogerus.

Tänä vuonna Teatterin tiedotuskeskus myönsi Lavasteelle Silmänkääntäjä-palkinnon työstä Jyväskylän kaupunginteatterin johtajana ja näytelmäkirjailijana. Palkintoraadin mukaan Lavaste ei ole tinkinyt teatterin taiteellisesta arvosta taloudellisista paineista huolimatta.

Aila Lavaste istuu ryhdikkäästi Artekin nojatuolissa kyynärpäät Artekin pöydällä kädet ristissä. Työhuoneen nurkassa on Artekin sohvaryhmä. Lavasteella on päällään tummansininen t-paita, johon on painettu Jyväskylän kaupunginteatterin logo, punaisesta ja keltaisesta kämmenestä muodostuvat enkelinsiivet.

Lavaste ei koe olevansa teatterin uudistaja vaan ennakkoluuloton johtaja. Paraikaa teatteri puuhaa Marko Tiusasen johdolla itsenäistä nuorisoteatteria. ”Ilmoittautuneita on jo yli sata, mutta vain 30 nuorta mahtuu mukaan”, Lavaste sanoo samaan aikaan tyytyväisenä ja harmistuneena.

Ohjelmistossa on myös toista vuotta Suomen ainoa vauvateatteri.

”Vauvateatterissa näyttelijä ei saa näytellä yhtään, vaan hänen pitää vain olla hyvin voimakkaasti läsnä ja ottaa yleisö huomioon vielä enemmän kuin normaalisti. Vauvat seuraavat kuin nakutettuna 25 minuuttia. Se on ihan käsittämätöntä”, Lavaste nauraa ja nojaa tuolinsa selkänojaan.

Lavaste puhuu teatterin hyvinvoinnista kuin terveydestä. Niin kuin yritysjohtajat tekevät, yrittävät olla viekkaita.

Mutta Lavaste ei ole sellainen johtaja. Hän on kiltti ja huomaavainen. Helposti lähestyttävä Lavaste muistaa yhden illan muutaman vuoden takaa. ”Meillä oli Dramatiska institutenin oppilaita Tukholmasta katsomassa Täällä Pohjantähden alla -esitystä samana päivänä, kun Irakin sota syttyi. Näytelmän lopussa oli Alman repliikki”, Lavaste sanoo ja hakee sanoja muististaan.

”Hukkahan tän maailman peris noiden merkkimiesten touhujen kanssa. Pitää vaan meidän pienten ihmisten yrittää pitää tätä yllä omilla hyvillä konsteillamme”, Lavaste improvisoi. ”Ensin alkoi yleisö itkeä ja sitten alkoivat näyttelijät itkeä. Se antoi valtavan yhteisöllisyyden tunteen”, Lavaste muistelee.

Mää jaksa nostaa ton tehtaanki! Koko maailmanki! Ja joenki!

Pissatauko on ohi, mutta Tiusanen on hävinnyt. Kuiskaaja tietää tämän olevan lämmittämässä tunneriepuaan mikrossa.

Aho on siirtynyt takaisin katsomon penkeille. ”Just. Voooi. Niiin. Niin just!” Aho eläytyy näytelmään. Hän seuraa treenejä hymysuin, kuuntelee näyttelijöiden ehdotuksia ja lupaa kokeilla niitä.

Marjaana Kuusniemi näyttelee Saaran odottavaa äitiä. Hän työntää betonimyllyn näyttämön keskelle, kahmaisee lapiolla pikkukiviä sangosta ja viskaa ne myllyyn. Vähän vettä päälle ja mylly pyörimään. Kivet pyörivät myllyssä kuin pyykit pyykkikoneessa.

Ujoa sinkkua näyttelevä Hannu Lintukoski huutaa äänensä kuuluviin. Hän hypistelee käsissään lehden deittipalstaa.

”Sä tarttet lukulasit”, Aho määrää. ”Onko sulla lasit?” Kuusniemi kysyy vaivihkaa silmälasejani. Ohjaaja tulee väliin ja päättää, että kuiskaaja pärjää hetken ilman rillejä.

Aho pyytää Lintukoskea osoittamaan lehtileikkeestä jotain tiettyä ilmoitusta. ”Täähän on hyvä”, Lintukoski sanoo ja lukee lehteä, jossa tamperelainen nainen etsii seuraa – olen myös varattu.

Kirjailija, ohjaaja, näyttelijät ja kuiskaaja nauravat.

Kursivoidut katkelmat ovat näytelmästä Juakse ko hullu, jonka kantaesitys on Jyväskylän kaupunginteatterissa 20.11. www.jyvaskyla.fi/teatteri Marjo Niemi: Juostu maa. 127 s. Teos 2004.

Sami Takala

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu