ihmisiä virastossa

Vastaanotossa on hiljainen hetki. Tietokoneiden kuoro muistuttaa uuden auton moottoriääntä.

Keskiviikko, keskipäivä. Keski-ikäinen mies penkoo harmaata kansiota Haapaniemen työvoimatoimistossa Helsingissä. ”Mulla on työpaikka, mutta käyn aina ohi kulkiessani vilkaisemassa, mitä töitä on tarjolla, jos vaikka saisi lisätöitä”, mies sanoo.

Radio soittaa poppia ja rokkia aivan liian kovaa. ”Mä menisin vessaan”, nuori nainen kuiskaa virkailijalle. ”Avataan tästä”, harmaatukkainen nainen tiskin takana vastaa ja valmistautuu painamaan nappia.

Miestenvessa on uusittu koruttoman tyylikkääksi, ja siellä tuoksuu jokin pehmeä ja vähän kirsikkamainen. Seinillä ja lattialla on erisävyistä harmaata kaakelia. Vessanpönttö on Idon, ja se huuhtoutuu tehokkaasti napin painalluksella. Valo on hämärä, mutta sitä on riittävästi. Täällä viihtyisi pidempäänkin.

Vastaanotossa on hiljainen hetki. Tietokoneiden kuoro muistuttaa uuden auton moottoriääntä. Poranjyrinä katkaisee ajatuksen hetkeksi. Käytävillä kaikuva puhelimen lirinä on poissa.

”Mun pitäis varmaan jutella jonkun neitosen kanssa”, verkkaripukuinen mies sanoo vastaanottovirkailijalle. Hän näyttää vasta heränneeltä. Silmänaluset ovat turvoksissa.

”Olen käynyt kaksi vuotta koulua, puutarhurin paperit”, kehuskelee lippalakkipäinen mies. Hän ei vaikuta viherpeukalolta, sillä hän ei kiinnitä lainkaan huomiota viherkasveihin, joita on joka nurkassa.

Jono vastaanotossa on jälleen kasvanut. Kun iäkäs siro mies pääsee virkailijan luo, hän selittää innoissaan virkailijalle jotain työvoimatoimiston aukioloaikojen poikkeuksista. Virkailija kiittää ja kumartaa.

Kirka saapuu työvoimatoimistoon! Tai ei sittenkään. Mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies vain näyttää Kirkalta, ja hänellä on Kirkan ääni. Ja hän elehtii kuin Kirka. Katselee ympärilleen hölmistyneenä ja kyselee, onko täällä vuorolappusysteemiä.

Vanhempi rouva astuu kynnyksen yli varovasti. Hän jää kytikselle itsepalvelupäätteiden lähelle. Kymmenen minuutin odottamisen jälkeen yksi tietokoneista vapautuu, ja nainen syöksyy päätteelle kuin haukka saaliiseen.

”Koneissa on Linux-käyttöjärjestelmä, se saattaa joskus takkuilla”, virkailija huutaa tietokoneensa äärestä suomea murtavalle naiselle, jolla on ongelmia koneen kanssa. Kohta näyttöpäätteen kimpussa on kaksi keski-ikäistä miesvirkailijaa, ja puolen tunnin ihmettelyn jälkeen printteri laulaa.

Kulman takana on viihtyisämpi nurkka. Artekin tuolit ovat paljon miellyttävämmät istua kuin vastaanoton halvat yleistilatuolit. Ilmastointi toimii ja kahvi tuoksuu houkuttelevasti.

Kakkoskerroksessa, työvoimaneuvojien reviirillä, on synkkää. Järjettömän pitkiä käytäviä, loputtomasti ruskeita ovia, loisteputkien keinovaloa eikä yhtään ikkunaa.

Vuoronumeroita näyttävän taulun punaiset digitaalinumerot syöpyvät mieleen. 216… 216… 216… Seuraava numero on levottoman, tuoreelta viinalta haisevan naisen. Hän istuu oikea jalka vasemman polven päällä, rypistelee vuorolappua ja jakaa huokailuja.

Odotusaika tuntuu loputtomalta. ”Vittu, saatana mua hermostuttaa”, nainen kiroaa ja lähtee painamaan ovisummereita. Hänen pupillinsa ovat laajentuneet.

”Kuka täällä painelee ovikelloa”, naisvirkailija kysyy syyttävästi. ”Ei kukaan”, hän toteaa tappiokseen ja vetäytyy kammioonsa.

”Minä istua jo 15 minuuttia tässä. Onko vielä pitkä aika”, venäläisnainen kysyy ohi kulkevalta naisvirkailijalta. ”Minä en vastaa siitä”, virkailija sanoo välinpitämättömästi.

Nuori punatukkainen nainen ryntää odotussalin läpi tuoleja väistämättä kuin jäätä murtava laiva. ”Voi vittu! Se Petrakin soittelee mulle ja se petti mun luottamuksen. Mä olin, että mitä helvettiä. Mä en tajua, mitä vittua se Petra, mitä helvettiä”, nainen kailottaa kännykkäänsä.

Summerinsoittaja saa tarpeekseen ja lähtee ykköskerroksen vastaanottoon. Muutaman minuutin päästä hän tulee takaisin. Etuviistoon on tullut purkkaa jauhava nainen. Hän seuraa sivusilmällä venäläisnaisen rauhattomuutta.

”Se on tyhjä huone, miksei se ota minua? Voitko sanoa heille, että auttavat, taksi odottaa ulkona”, venäläisnainen sanoo.

”Mä en todellakaan muista mitään tommosta”, punatukkainen nainen jatkaa dialogia kännykän kanssa. Puoli tuntia on kulunut, ja vuoronumerotauluun kilahtaa 217.

Ykköskerroksessa on ruuhkaa ja nuoria on paljon. Kolme maahanmuuttajapoikaa ovat ainoat, jotka puhuvat. ”Aikamoista juoksuttamista”, löysiin vaatteisiin pukeutunut tumma poika kuvaa työvoimatoimiston tunnelmaa.

”Asioille ei tehdä mitään, annetaan vaan uusia aikoja. Vaikka töitä hakisi, niitä ei saa”, hän sanoo.

Sisäänkäynnin yläpuolella on vihreä laatta, jossa on juoksevan ihmisen ja aukinaisen oven kuvat. Hätäuloskäynti, jos alkaa ahdistaa.

Sami Takala

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu