Jos antropologi Claude Lévi-Strauss (s. 1908) tietäisi Tatu Vanhasen älykkyystutkimuksesta Suomessa, hänellä olisi varmaankin muutama sana sanottavana.
Jos antropologi Claude Lévi-Strauss (s. 1908) tietäisi Tatu Vanhasen älykkyystutkimuksesta Suomessa, hänellä olisi varmaankin muutama sana sanottavana. Hän kirjoitti jo 1952 esseessään ”Rotu ja historia”, että kun biologisia ”rotuja” yritetään kuvata erityisten psykologisten ominaisuuksien avulla, tieteellisestä totuudesta etäännytään yhtä lailla, olivatpa ominaisuudet sitten myönteisiä tai kielteisiä.
”Rotu ja historia” ilmestyi Unescon rasisminvastaisten kirjasten julkaisusarjassa 1952, kun toisen maailmansodan holokaustit ja muut kauhut olivat vielä ihmiskunnan tuoreessa muistissa. Lévi-Straussin esimerkit olivat niin selkeitä, että esseestä tuli yksi rasisminvastaisuuden kirjallisista maamerkeistä. Nyt se on julkaistu suomeksi teoksessa Rotu, historia ja kulttuuri, joka sisältää myös esseen ”Rotu ja kulttuuri” vuodelta 1971 sekä Lévi-Straussin haastattelun vuodelta 1988, haastattelijana ranskalainen kulttuurikriitikko Didier Eribon.
”Rotu ja historia” -esseessään Lévi-Strauss pohtii edistyksen käsitettä: miksi toiset, valkoiset länsimaiset kulttuurit kehittyvät, ja toiset, muunrotuiset kulttuurit näyttäisivät polkevan paikallaan tai kehittyvän hitaammin. Esseen kirjoittamisen ajankohtana oli vielä yleisesti vallinnut edistysusko, ennen kaikkea usko yleisen modernisaation siunauksellisuuteen. Ja modernisaatiolla tarkoitettiin ennen muuta länsimaistumista.
Lévi-Strauss kertoo haastattelussaan halunneensa siirtää edistyskeskustelun painopistettä: vaikka jossain jonakin aikakautena yksi kulttuuri ”edistyy” ja toinen ”seisoo paikallaan”, tämä ei johdu ensimmäisen paremmuudesta, vaan historialliset ja maantieteelliset syyt ovat johtaneet edistyneen kulttuurin yhteistyöhön muiden kanssa. ”Ne joutuvat liikkeeseen, jossa ne lainaavat toisiltaan tai yrittävät vastustaa toistensa vaikutusta. Kulttuurit rikastuttavat toisiaan ja innostavat toisiaan, kun taas toisaalla, toisessa ajassa ja paikassa, kulttuurit, jotka jäävät eristyksiin kuin itseensä sulkeutuneina, jäävät polkemaan paikalleen.”
Lévi-Straussin mukaan kulttuurit eivät myötäsyntyisesti pidä toisia kulttuureja samanarvoisina, vaan niillä on universaali taipumus pitää itseään parhaimpana. Toisaalta hän kokee tämän olevan hyvin luonnollista: ”Kulttuurit voivat suhtautua toisiinsa kielteisesti, torjuvasti, välinpitämättömästi, uteliaasti tai hyväksyvästi. Samalla ne kuitenkin pitävät muita kulttuureita ’toisina’ ja oman omana ja siksi parempana. Kulttuureilla on sisäänrakennettua etnosentrismiä, eikä siinä ole mitään kummallista: kulttuuri pyrkii suojautumaan mentaalisesti sekä pitämään yllä rajojaan ja siten kiinteyttään.” Lévi-Straussin mukaan ainoastaan ”aktiivinen” vihamielisyys on rasismia, ei se, että kulttuurit tuntevat toisensa vieraaksi.
Lévi-Straussin mielestä erilaisuus on kulttuurien itsensä kannalta hyväksi. Jokainen kulttuuri pitää kiinni omasta ainutlaatuisuudestaan, ja juuri erilaisuus tekee kulttuurien kohtaamisista hedelmällisiä.
Lévi-Strauss toteaa, ettei kulttuurien todellinen anti ole yksittäisten saavutusten luettelo, vaan niiden toisilleen tarjoama ”eroavaisuuksien kirjo”.
”Kaikki yhteiskunnan ryhmät – kastit, luokat, ammatilliset tai tunnustukselliset ryhmät – kehittävät erottautumisen tapoja, joihin jokainen niistä kiinnittää valtavasti huomiota. Voi kysyä, eikö tämä sisäinen erilaistuminen kasva sen mukaan, miten yhteiskunta muutenkin kasvaa kooltaan ja yhtenäistyy”, Lévi-Strauss toteaa.
Länsimaisen elämäntavan tai sen osien omaksuminen johtuu pikemminkin vaihtoehtojen puuttumisesta kuin vapaasta tahdosta, Lévi-Strauss väittää. ”Länsimainen kulttuuri on vienyt sotilaansa, yhtiönsä, viljelmänsä ja lähetyssaarnaajansa ympäri maailmaa. Se on sekaantunut suoraan tai välillisesti värillisten kansojen elämään. Länsimaat ovat väkisin levittäneet oman elämäntapansa ja luoneet olosuhteet, joiden alla entiset rakenteet sortuivat. Kaikkialla länsimainen kulttuuri on mullistanut perinteisen elämäntavan antamatta vaihtoehtoja. Suoranaisen alistamisen sekä hajota ja hallitse -politiikan edessä kansojen oli hyväksyttävä kulttuurinsa syrjäyttäminen. Jos se ei miellyttänyt, ainoa toivo oli omaksua länsimainen kulttuuri sopivilta osin ja yrittää kamppailla sitä vastaan sen omin asein.”
Lévi-Strauss päättää ”Rotu ja kulttuuri” -esseensä toiveeseen, että jokaisen kulttuurin jäsenellä olisi nöyryyttä muita kulttuureita kohtaan. ”Tämä perustuu vain yhdelle vakaumukselle – siihen, että muut kulttuurit ovat erilaisia kuin omamme. Ja näin pitäisi olla, vaikka näiden erojen perimmäinen luonne ei kaikille valkenisikaan tai kaikista yrityksistä huolimatta ymmärrettäisiin vain osittain.”
Claude Lévi-Strauss: Rotu, historia ja kulttuuri. Suom. Jussi Träskilä. 128 s. Gaudeamus 2004.
Nora Varjama
