tommy lindgren | luut puhuvat

Elokuun alussa kävelin merenrannalla Helsingissä ja huomasin omituisesti siipeään maassa raahaavan lokin.

Elokuun alussa kävelin merenrannalla Helsingissä ja huomasin omituisesti siipeään maassa raahaavan lokin. Siipi vääntyi sinne tänne omistajansa tallustellessa toivottoman näköisesti puun juurella ruokaa etsien. Puoli tuntia myöhemmin lintua piiritti kaksi poliisia, jotka arpoivat keskenään kummalle lankeaisi kiinniottajan rooli: ”Mee ny sä, kun oot jaloistas vikkelämpi.” Lokki tuntui hyvin tajuavan, mistä oli kyse, eikä siipirikko selvästikään haitannut sen juoksunopeutta. Lopulta hajonnut siipi kuitenkin taittui jalkojen alle, ja lintu kaatui auttamattomasti poliisin kumihanskojen syleilyyn.

Pari viikkoa myöhemmin makasin kesälomalaisena Ligurian kirkkaansinisen meren rannalla ja katselin italialaisen La Repubblica -sanomalehden neljän aukeaman kuvareportaasia Beslanin koulukaappauksen lohduttomasta lopusta. Toinen toistaan verisemmät kuvat saivat nielemään vihaisena tyhjää ja teki mieli kääntää katse takaisin meren suuntaan. Ruumiita tuntui kuitenkin olevan joka paikassa. Matkalukemiseksikin olin ottanut Ruandan joukkohautojen kaivauksiin osallistuneen nuoren amerikkalaisnaisen Clea Koffin kirjan The Bone Woman. YK:n alaisuudessa työskennellyt Koff kirjoittaa työstään enemmän tai vähemmän hajonneiden ruumiiden ja luiden keskellä niin elävästi, että lukiessa kiertää vatsassa. Kuoleman voi melkein haistaa – jos vain tietäisi miltä kuolema haisee.

Pelkään kuolemaa. Enkä ole koskaan elämässäni nähnyt kuollutta ihmistä. Enimmäkseen kai hyvän tuurin ansiosta, mutta taatusti myös siksi, ettei meillä päin kuolleita paljon tykätä katsella. Lentonsa lentäneiden ihmisten kohtalo on usein sama kuin siipirikkoisten lokkien: heidät viedään kumihansikkain pikaisesti pois silmistämme. Sairaaloiden kliinisissä saleissa kuolema saa aivan uuden ympäristön, jota luulen useimpien ihmisten vierastavan. Toki sairaalasta voi väliaikaisesti tulla kenelle tahansa henkilökohtaisen surun ja poikkeustilan paikka, mutta arkiympäristömme kanssa sillä on aika vähän kosketuspintaa.

Ja kun kuolema on korjannut satonsa, suomalaisten arkut pysyvät suljettuina. Ruumiita ei esitellä, eikä niiden poskia suudella.

En tiedä, onko halumme pitää kuolema loitolla sinänsä väärin, mutta jotain luonnotonta siinä on. Kuolema on tietysti aina tragedia, mutta se on myös maailman yleisin tragedia. Clea Koff kuvaa omaa työtään kuolleiden parissa työksi totuuden ja toivon puolesta. ”Luut puhuvat minulle”, hän kirjoittaa ja saa uskomaan, että jopa täysin epäoikeudenmukaisesti murhattujen miesten, naisten ja lapsien jäänteiden saamisessa käsiin on jotain lohdullista. Koffille ne merkitsevät ennen kaikkea todisteita, joiden tappajat toivoivat katoavan ikuisesti mullan alle. Luut eivät koskaan vaikene; ne kertovat aina jotain omistajiensa elämästä ennen kuolemaa.

Ehkä mekin pelkäisimme kuolemaa vähemmän, jos joutuisimme useammin juttelemaan ruumiiden kanssa. Kuuntelisimme luiden puhuvan.

Minulle kuolemanpelko konkretisoituu useimmiten lentokoneissa. Pelkään niitä lähes yhtä paljon kuin ampiaisia. Silti joskus, kun lentää täysin kirkkaana yönä vaikkapa Tukholman keskustan yli ja näkee hitaasti alla lipuvat oranssin- ja kullanväriset valot ja säikeet, mielen täyttää pelon sijasta sanoinkuvaamaton riemu. Sellainen, johon voisi melkein kuolla.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu