tapetoitu berliini

Ihmisellä on tarve kommunikoida ympäristönsä kanssa, tehdä olemassaolonsa näkyväksi.

Metro kolisee ohi vanhan muurilinjan ja seisahtuu Warschauer Straßen itäiselle päätepysäkille. Astut kadulle ja kävelet yli ruosteenkirjavaksi ruohottuneen ratapihan. Kävelet puutonta katua seuraavan betonimuurin piilottavien keikkajulisteiden ohi ja jatkat oikealle Friedrichshainin sydämeen. Käännät katseesi liasta lohkeileviin seiniin. Löydät alun uudelle tarinalle, alat seurata sitä.

Ihmisellä on tarve kommunikoida ympäristönsä kanssa, tehdä olemassaolonsa näkyväksi. Kaupunkitila antaa tähän harvoin suoraa mahdollisuutta. Kyltit kieltävät, teräs ja lasi hylkivät, asvaltti eristää. Liikekeskustat nimeävät valtaamansa tilan kulutukselle, ja kaupunkilaisen osaksi jää ruokkia niitä leviämään.

Liikemerkit ja symbolit antavat ohikulkijalle jatkuvia ärsykkeitä, mutta samalla ne turruttavat aistejamme. Kaikkialla maailmassa samanlaisina toistuvat logot piilottavat kaupunkitilan muut ulottuvuudet taakseen. Kaupungin kasvot yksipuolistuvat, ja kaupunkilainen menettää kosketuksensa ympäristöönsä, koska hänellä ei ole suoria mahdollisuuksia vaikuttaa kaupunkitilan rakentumiseen.

Kaupungista tulee vähemmän kuin toiminnan kulissi, se palvelee vain kaupungin kuvana. Yksilölle tila ei enää merkitse mitään.

Berliini ei poikkea tästä maailmankaupunkien kehityskaavasta. Kaupungin uusi keskusta nousee Potsdamer Platzilla Saksan pääkaupungin globaalin aseman symboliksi. Toisaalla kaupungin varat eivät kuitenkaan riitä edes menneet aikakaudet peittävään maaliin. Friedrichshainin seiniä kaupungin imagorakentaminen ei ole vielä saavuttanut. Tarrat ja julisteet ovat kaapanneet pinnat itselleen.

Itäinen Berliini on seinätaiteen kuvakirja. Aluksi kuvien kontrasti ruskeaa valuvaan rappaukseen hätkähdyttää, mutta pian tämä repaleinen tapetti imeytyy osaksi kivitalojen, mustien puunrunkojen ja kivettyjen katujen kanjoneita. Simon-Dach-Straßen trendikahviloihin tummenevassa alkuillassa kiiruhtavalle seinien loppumattomat kertomukset unohtuvat hehkulamppunauhojen heikkoihin varjoihin.

Menneen talven koleina sunnuntaipäivinä annoin kuville aikaa. Luin niistä tarinan, huomasin toisissa kuvissa jatkumon, näin vihdoin selityksen kolmannelle.

Kiinnostavin tarra ei paljasta suoraan salaisuuttaan. Se antaa graafisen ärsykkeen ja pakottaa miettimään, miten siihen tulisi suhtautua. Tarra yksilöi tietyn paikan, sen tarina sitoo paikkoja toisiinsa, ja lopulta löytyvä selitys antaa paikoille nimen. Tarra välittää yhteyden, joku muukin on katsonut näitä kulmia samalla lailla. Tarinoita seuraamalla tutustuu kaupunkiin, se hengähtää lämpimän punan kuulaaseen päivään.

Tarralogot ovat yksi keino yksilöidä paikkoja ja rakentaa kommunikaatiota tilan ja sitä asuttavien yksilöiden välille. Katutaiteilijat hyödyntävät samaa graafisen yksinkertaisuuden ja toiston voimaa kuin yritysten logot. Puuduttavan yksiselitteisyyden sijaan he luovat kaupunkitilaan jännitteitä, joihin jokainen saa suhtautua tavallaan.

Seinien sanattomat viestit tuovat parhaimmillaan kaupunkitilan takaisin ihmisille, sillä ne pitävät arjen fyysiset kulissit liikkeessä ja yllätyksellisinä. Todellinen elämisen vapaus ja ympäristöstä välittäminen kasvaakin siellä, missä virallisuus antaa luovuudelle ja osallistumiselle tilaa. Berliinin katutaide seuraa yhä tätä vapautta.

Lokakuun tarranlumous 04 -katutaidenäyttely 28.–30.10. URSA:n tiloissa, Castréninkatu 8, Helsinki. www.lokakuu.com

Simo Haanpää

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu