kolumni | yritä liikaa

Huomasimme työkavereiden kanssa tupakkatauolla että meillä kaikilla on musiikin hurmiosta koitunut arpi otsassa.

Huomasimme työkavereiden kanssa tupakkatauolla että meillä kaikilla on musiikin hurmiosta koitunut arpi otsassa. Minä kaaduin stereon kulmaan Maukka Perusjätkän riehaannuttamana. Masa lensi lempisarjansa teeveetunnarin siivittämänä ihmistorpedona otsa edellä sohvapöytään. Jari hyppäsi rokkikonsertissa stagelta pää edellä yleisöön. Hetken aikaa muodostimme yhteisön, muun kuin työyhteisön, olimme turvalleenlentäneiden veljeskunta.

Minkälaisia arpia vertailemme tauolla kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Todennäköisempää tulevaisuudessa on omata yhteinen burnout-historia, kuin hurmion historia. Eikä taukojakaan enää ole.

Juha Siltala kirjoittaa vastajulkaistussa tutkimuksessaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, että uupumisongelmat pitäisi nähdä riittävän laajassa yhteydessä. Ihminen ei ole heikompi kuin ennen. Jatkuvan kasvun turbokapitalistinen koneisto edellyttää työntekijöiltään uhrauksen mentaliteettia, samaa, jota sotilailta vaaditaan sodassa.

Uupumus on popularisoitu, julkkisten burnout-tarinat ovat tehneet väsymyksestä yhteiskunnallisen menestyksen mittarin. Itseään fiksuina pitävät ihmiset naureskelevat näille jutuille, ja ne on yleisesti leimattu lainavalolla paistattelevien tavisten mentaalimasturbaatioksi.

Jämsäläistä yksin keittiöön jäänyttä suurtalousemäntää ei naurata. Hänen pitää ruokkia kahdella porkkanalla ja viidellä perunalla ala-asteen verran lapsia. Tieto siitä, että uupumisen häpeän kanssa voi elää, saattaa estää haulikkoon tarttumisen unettomana yönä. Talvisodassa ei lepäilty. Taistelemisen mentaliteetti on osa suurta suomalaista sankaritarustoa, nyt se on valjastettu meitä vastaan. Meille on myyty hienona periaate, että Suomessa mitään ei pidä saada helpolla, vaikka rahaa siihen nykyään olisi.

Työlainsäädännöt, eli jäykkyydet turbokapitalismin termein, on vapaiden markkinoiden valtakautena purettu. Työ ei ole fyysisesti raskaampaa kuin aikaisemmin, mutta työn sisältö on hapertunut. Ennen työllä maksettiin asuntolainaa ja lähdettiin perheen kanssa lomalle. Työstä jäi jälki. Siltalan määrittelyn mukaan ihmiset omistivat työpaikkansa. Nyt yhtiö ottaa tulon ja työntekijä menee hiljaisena vuokra-asuntoonsa lepäämään miettien onkohan aamulla työpaikkaa johon palata.

Ei ole varaa epäonnistua. Urheilijoiden syntilistat lehtien sivuilla ovat suora analogia yhtiölogiikasta. Jos epäonnistut, epäonnistut yksin. Vain voittamalla voit voittaa. Epäonnistuminen loukkaa meitä. Eikö mahdoton olekaan mahdollista, eikö yli-ihminen olekaan toimiva normi? Urheilija on silti paremmassa asemassa kuin tavallinen työntekijä. Jos urheilija romahtaa, hänelle annetaan anteeksi, mikäli hän antoi kaikkensa. Jos työntekijä romahtaa, hänellä ei ole enää mitään asiaa kentälle.

Jos työn teosta on tullut työntekijälle sodankäyntiä, minkä puolesta hän taistelee? Ja ketä vastaan? Hämmentynyt jämsäläisemäntä ei tiedä, mihin suuntaisi haulikon piipun, sillä vihollinen on siirtynyt itärajalta joka paikkaan. Turbokapitalismin sääntöjen mukaan hänen pitäisi suunnata piippu itseensä, sillä jokainen taistelee yksin ja omaa heikkouttaan vastaan.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua me jäljellejääneet jermut istumme persröökille ja taputtelemme toisiamme olalle. Ihme, että selvittiin hengissä. Kaikki annettiin, mutta mitään ei jäänyt käteen.

70-luvulla palasin päivystyksestä otsa tikattuna ja valitin päänsärkyä. Äiti osti minulle jäätelön. Kuka ottaisi jämsäläiseltä emännältä haulikon pois ja ostaisi hänelle jäätelön?

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu