feminismiä rajapinnalla

Oulun yliopiston naistutkijoiden esseekokoelma ruotii naisnäkökulmaa suurissa ja kansainvälisissä konteksteissa, kuten maailmankaupan epätasa-arvoisuudessa.

Miksi vahvan saamelaisnaisen myytti saa saamelaisnaiset vieroksumaan feminismiä? Oulun yliopiston naistutkijoiden esseekokoelma Tasa-arvon haasteita globaalin ja lokaalin rajapinnoilla ruotii naisnäkökulmaa suurissa ja kansainvälisissä konteksteissa, kuten maailmankaupan epätasa-arvoisuudessa. Naistutkijoiden kirjoitukset ovat melko lailla toisistaan irrallisia, mutta mahtuvat toki otsikoidensa alle. Siinä missä Hilkka Pietilän essee käsittelee sitä, miten vapaa kauppa polkee ihmisoikeuksia ja erityisesti naisten oikeuksia etelässä, käsittelee Vappu Sunnari esseessään samaa kysymystä työttömäksi jäävän pohjoissuomalaisen naisen kannalta, kun tehdastuotanto siirtyy halpatuontimaihin.

Toisaalla taas palataan itse työn arvostuksen epätasa-arvoon – siihen, miten kansainväliselle vaihdolle perustuvissa talousmalleissa naisten työ syrjäytyy yhä enemmän hoivaetiikalle perustuvaksi ilmaiseksi, näkymättömäksi ja näin tuottamattomaksi luokitelluksi työksi. Tai miten itse kilpailulle, individualismille, vahvemman oikeudelle ja aktiivisuudelle perustuvaa talouselämää määrittävät ne ominaisuudet, joita perinteisesti pidetään maskuliinisina. Silloin on helppoa perustella, miksi samaa työtä tekevä nainen tekee esimerkiksi projektisihteerin töitä, kun taas mies saa tittelikseen projektipäällikkö.

Samalla kun teoksen Suomea käsittelevissä esseissä palataan Minna Canthin aikoihin, jolloin naisten vähäisimmät oikeudet olivat kirjattuina lakiinkin, muistutetaan globaalilla akselilla liikkuvissa esseissä siitä, että monissa maissa tilanne on edelleen sama ja että länsimainen feminismi ei siksi saa ruveta puhumaan kolmannen maailman maissa asuvien tai niistä tulevien naisten puolesta. Sillä jo Suomen oloissa saamelaiset ovat kokeneet varsinaiseksi ongelmakseen kolonialismin ja vieroksuneet sellaista feminismiä, joka painottaa sukupuolten tasa-arvoa huomioimatta yleistä rakenteellista väkivaltaa, joka liittyy vahvemman oikeuteen.

Se, että kirjan näkökulma painottuu yhtä lailla lokaaliin kuin globaaliin, saa aikaan, että vaikkapa naisten asemalle kansainvälisessä seksibisneksessä tai tyttöjen asemalle hevostalleilla on annettu aivan yhtä paljon tilaa ja aivan yhtä suuri painoarvo. Lyhyen esseen muoto suosii jonkun pienehkön ja paikallisen, mutta tarkkaan tutkitun tasa-arvon haasteen tutkimusta, kun taas kaikki se, mitä vaikkapa Hilkka Pietilällä YK-liiton entisenä pääsihteerinä varmasti olisi sanottavana naisten ihmisoikeuksien hukkumisesta sukupuolisokeaan globalisaatioon, ei vaikuta mahtuvan muutamaan sivuun.

Pohjoisen ja etelän naisia kuitenkin yhdistää heidän asemansa globaalina prekariaattina. Se on proletariaattiin rinnastuva, ranskan kielen sanasta précaire (epävarma) johdettu käsite, joka kuvaa juuri globaalille aikakaudelle ominaista naisten työsuhteiden määräai kaisuuden, epävarmuuden, väliai kaisuuden tai muulla tavoin työntekijän pakkojoustoihin perustuvien työsopimusten normalisoitumista. Näin naisista tulee helposti vain talouskasvun kaasupoljin, jollei täysin ilmaisen koti- ja hoivatyön tekijöitä, niin jatkuvaa reservija halpatyövoimaa. Nykytilaan voi suhtautua Noam Chomskyn pessimismillä tai Arundhati Royn optimismilla: ”Another world is on it’s way. And she is coming soon…”

Kaarina Kailo, Vappu Sunnari ja Heli Vuori (toim.): Tasa-arvon haasteita globaalin ja lokaalin rajapinnoilla. Oulun yliopisto.

Riikka Takala

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu