kapinallisen politiikka

Politiikassa parantumattoman melankolisia ovat vain ne, jotka haluavat säilyttää pelisäännöt muuttumattomina: kapitalismi voittaa hillittömänä, vimmastuneena liberalismina.

Politiikassa parantumattoman melankolisia ovat vain ne, jotka haluavat säilyttää pelisäännöt muuttumattomina: kapitalismi voittaa hillittömänä, vimmastuneena liberalismina. On heidän etunsa mukaista edistää ajatusta, jonka mukaan on vain valtava maailmanlaajuinen liike, josta emme voi irrottautua. Ilman oppositiovastarinnan henkeä yhdenmukaistetun ajattelun totalitarismi, taloudellinen monoteismi ja historian loppu pakottavat pian tottelemaan omia lakejaan ja toteuttavat siten diktatuurin, jonka vertaista menneisyydessä ei ole ollut.

Näiden nihilistien helistimenä on yhteys ylikansallisessa Euroopassa. Se kiihdyttäisi entisestään kansojen autonomian loppua. Kaikenlainen Maastrichtin Euroopaksi kutsutun liberalistisen Euroopan edistäminen toimii kapitalismin globalisoitumisen ja sen jakamattoman voiton erinomaisena kiihdyttäjänä. Maastricht ei edusta koko Eurooppaa, vaan pelkästään liberalistista Eurooppaa. Ranskassa neljännesvuosisadan ajan vallan sijaisina toimineet kapitalistiset yritysjohtajat ovat perehtyneet valehtelemistaitoon, joka on yksiköllisen, ainoan ja ainutkertaisen Euroopan samastamista siihen, mitä Brysselin teknokraatit ja talousmiehet ehdottavat halutessaan perustaa liberaalin imperiumin.

Ellei tahdo uhrata ympäröivälle pessimismille eikä vuosisadan lopun liberalistiselle eurooppalaiselle kiihotukselle, millaisia ratkaisuja voi vielä ajatella? Kapitalismin loppu ei varmasti tule kysymykseen. Sikäli kuin kapitalismille ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yksityisomaisuuden hylkääminen ja tuotantovälineiden kollektiivinen haltuunotto, pitäisi niin valitessaan hyväksyä myös seuraukset: esteillä täytetyt barrikadit. Niinpä pitäisi myös luopua kaikesta nimensä ansaitsevasta yksilöllisyydestä, olla tuomittu liikkumaan valvotusti ja uhrautua kansakunnan rauta- tai betoniesiripulla suljettuun, mistä tahansa vartiotornista vahdittavissa olevaan aitaukseen.

Taloutta ei tarvitse harjoittaa korvaavan uskonnon tapaan erillisenä, vaan inhimillisen toiminnan alueiden kokonaisuuden kanssa sopusointuun saatettuna. Sanokaamme niin olevan kentällä, jonka nimi on tässä yhteydessä odottamaton ja yllättävä: nietzscheläisenä. Se kykenee tarjoamaan käsitteellistä aineistoa, joka suuntautuu kokonaan Proudhonin kirjassaan Kurjuuden filosofia osoittamien pääoman asettamien antinomioiden tai taloudellisten ristiriitojen ratkaisemiseen. Näiden päätösten kentällä etenemällä voi hahmotella sen, mitä kutsutaan suureksi politiikaksi. Se palauttaa tunnustetun aseman politiikan suurelle taidolle ja historialle.

Millaisia nämä antinomiat ovat? Ne kaikki edellyttävät etua ja haittaa, positiivisuutta ja negatiivisuutta, rakentavaa puolta ja tuhoavaa puolta. Niinpä Proudhon esittää sarjan, jonka vasemmistonietzscheläisyyden ja sen edustajien tarjoaman käsitteellisen aineiston voi toivoa palauttavan voimaan.

Lumouksen palauttamista maailmaan voi ajatella tällä kentällä, jolla yhdistyvät libertaarisuudesta huolehtiminen ja nietzscheläisyyden valitseminen, pragmaattinen tahto ja energian halu. Yleinen talous tarttuu Nietzschen ajattelun pohjattomaan haluun palauttaa Dionysos omalle paikalleen ja alistaa Apollon hänelle arvojen uudelleenarvioinnin avulla – tavallisesti juopumuksen jumala alistuu muodon jumalalle. Tämä edellyttää sodan julistamista askeettisen ihanteen kaikille muodoille, niin kaunan tai syyllisyyden logiikoille kuin itsevihan tai intohimojen tuomitsemisen retoriikoillekin.

Muistettakoon, että Zarathustran isältä voidaan löytää valintoja, jotka riemastuttavat vasemmistoa todella: tietenkin kristinuskon ja siihen liittyvien luopumisen ihanteiden kritiikki; asettuminen jo tuolloin varuilleen kulutusyhteiskunnan voimistumista ja olemisen kustannuksella tapahtuvaa omistamisen kulttia vastaan; säännöllinen hyökkäys liberalismia, porvareita, poroporvareita ja työtä vastaan; mutta myös sieluttomaksi, eläimelliseksi ja kylmäksi hirviöksi käsitetyn valtion peruuttamaton tuomitseminen.

Proudhon pysähtyy koneellistumisen antinomiaan, joka sallii työläisen vaivojen vähentämisen ja samalla hänen työpaikkansa epävarmuuden. Marcuse on tähdentänyt, millaista hedonistista, vapauttavaa ja libertaarista käyttöä koneilla voisi olla: niitä ei ole syytä tuomita järjestelmällisesti ja periaatteellisesti. Tekniikka sinänsä ei ole hyvää eikä pahaa, vaan sen käyttö määrää, onko se erinomaista vai ei. Tämän vuoksi on juhlittava ja kehiteltävä kaikkia teknologioita, joiden uutuus sallii talouden eli estää sellaisen arvokkuuden uhraamisen, johon kapitalistisessa tuotantotavassa säännöllisesti suostutaan.

Konetta ei pidä alistaa vain voittoa ja etua tavoittelevalle omistajalleen, vaan myös tehtävien keventämiselle ja jopa työajan vähentämiselle. Tämä edellyttää koneellistumisen ja sokean tuottamisen eettistä säätelemistä. Jokainen tällaisen etiikan voitto merkitsisi pääomauskovaisten hartaan ideologian perääntymistä.

Kapitalismin tahtoma, vaatima ja harjoittama työnjako on eduksi sikäli kuin sen teho sallii rikkauksien luomisen, mutta samalla se rasittaa työläistä ja yleistää kurjistumista. Ongelma ei niinkään ole siinä, että työnjako panee käsityöläiset intellektuelleja vastaan ja teknikot toteuttajia vastaan, vaan siinä, että se johtaa liialliseen erikoistumiseen. Tehtä vien äärimmäinen pirstominen niittaa työläisen toistamaan samaa elettä loputtomasti koko työpäiväksi, koko viikoksi, koko kuukaudeksi, koko elämäksi. Jos iloinen työ on totalitaaristen järjestelmien teoreettinen näkökulma, voidaan ainakin kuvitella tehtävien uusjako, jonka avulla voidaan välttää pahin raadanta.

Vaikka kilpailun antinomia onkin välttämätöntä arvon määräytymiselle ja tuotannon kannustamiselle, se ilmenee myös syyksi palkkojen perikatoon ja työläisten alistamiseen kurjille maksuille. Tämä pakottaa verolainsäädäntöön, joka saa innoituksensa ”esteillä täytetyistä barrikadeista”. Maailmanlaajuisilla vapailla markkinoilla taloudellinen protektionismi on ainoa keino välttää se, että maa, jossa lapset työskentelevät kurjasti palkattuina, voisi nykyisten kilpailulakien vallitessa voittaa markkina osuuksia siellä missä muut pelaavat työoikeuden, ammattiyhdistysliikkeen ja tehtävien suhteellisen inhimillistämisen tunnustavien pelisääntöjen mukaan.

Verot ovat erinomainen asia sikäli kuin ne voivat tasata monopolien tai rikkauksien kasaantumisen kohtalokkaat vaikutukset, mutta ne ovat katastrofaalisia sikäli kuin niiden avulla käytetään entistä pahemmin hyväksi ihmisten enemmistöä, jolle verotuspaine on kaikkein raskain. Vaikka kansalaisista rikkainta verotetaankin kaikkialla, verot eivät ole hänelle yhtä raskaita kuin köyhälle, joka pakotetaan työntämään käsi lompakkoonsa vähän väliä. Kun veroista ovat sopineet ne, joilla on valta oikeuttaa ja rahoittaa pakotekoneistonsa, ne näyttävät kovin usein olevan tilaisuuksia vähentää talouksissa käytettävissä olevaa rahaa, jotta kurjistumisen olisi helpompi varmistaa palkka- ja hyväksikäyttöjärjestelmän pysyvyys.

Luoton antinomia tuottaa sekin kaksoisvaikutuksen: ilmainen luotto voisi vapauttaa köyhät, mutta nykymuodossaan luotto sallii vain rahan menemisen sinne missä sitä jo on, eikä se lainkaan helpota pennittömien perheiden tai yksineläjien elämää, vaikka se olisi heille elintärkeää. Laina on pelkästään keino tehdä rahalla rahaa. Meidän kulttuurissamme luotto ilmenee pelottavana keinona rajoittaa kotitalouksia, tehdä niistä velkaantuneita kiskuriverotuksen kohteita ja velvoittaa ne hyväksymään markkinoiden tarjoamat työolosuhteet vain, jotta ne voisivat maksaa takaisin erääntyvät lainansa.

Kukapa väittäisi näitä antinomioita vanhentuneiksi tai nykyään pätemättömiksi? Arvo, koneellistumisen päämäärät, uusien teknologioiden asema, työn laatu, työn määrä, suhde rahaan, verotuspaine, luottopyörre, oikeus asumiseen ja epätasa-arvo kaikenlaisen omistamisen edessä: siinä tärkeimpiä teemoja poliittiselle etiikalle, joka alistaa talouden teknistyneen yhteiskunnan hankkeelle. Proudhon kehitti monia teorioita: yhteistoimintapajat, mutualismi, federalismi, kansanpankit, molemminpuoliset luotot. Kaikki pyrki ilmaisemaan sosiaalista taloutta ja teollista demokratiaa, jonka kokonaisuus tuottaisi vapaamielisen sosiaalistumisen tai peräti libertaarisen sosialismin.

Työskennellä vähemmän, paremmin ja toisin, irrottaa tulot ja työmäärä toisistaan: on pyrittävä talouteen, joka on pantu ihmisten ja heidän vapauttamisensa palvelukseen, palvelemaan sitä, että he valtaavat itsensä takaisin itselleen. Hedonistista poliittista hanketta, jossa taloudesta tulee myönteinen voima eikä kolkko tiede, mitä se liberaalissa muo dos saan yhä on, ei voi paremmin ilmaista.

Lumouksen palauttaminen maailmaan voi tapahtua vain lopettamalla uskonnollisesti juhlittu ja ainoaksi nykyään mahdolliseksi sosiaaliseksi siteeksi ymmärretty ekonomismi. On elintärkeän välttämätöntä alistaa talous politiikan laille. Niin kauan kuin päinvastainen tilanne jatkuu, markkinoiden laki voittaa yksin, ilman vastapainoa. Hurjan kapitalismin suojelusjumalaksi on valittu Thanatos. Sen varjo ja sen risti, sen fetissijumaluus on syynä polttouhriin ja sille päivittäin tehtyihin uhrauksiin.

Tarvittaisiin suurta politiikkaa Nietzschen hengessä, siis politiikkaa, joka olisi vapaata nykyään politikoivaksi politiikaksi kutsutun suoraviivaisista ja pikkumaisista satunnaisuuksista. Suuri politiikka tahtoo toimintakeinoja. Se tähtää lihaksitulemiseen kaukana arkipäiväisistä laskelmista, aritmetiikasta jonka ansiosta valta saavutetaan ja jonka avulla siitä pidetään kiinni. Voima eroaa väkivallasta, sillä ensimmäinen tietää mihin menee, toinen taas alistuu sisällään asuville villeille vieteille. Kapitalismi on väkivaltaa, politiikka voimaa. Ja voima on ainoa tehokas lääke väkivaltaa vastaan.

Rajoitettu talous avustaa askeettista ihannetta, jolta se on ottanut viestikapulan antaakseen voiton kreikkalaiselle, roomalaiselle ja lopulta kristilliselle ruumiin vihaamisen, lihan halveksimisen ja halujen, nautintojen, viettien ja intohimojen anateeman retoriikalle. Mikään ei tärvele elämää kätevämmin kuin ruumiiden paneminen lakkaamatta uudelleen aloitettavaan työhön. Tällainen on Freudin analysoiman ahdistavan kulttuurimme syntyhistoria: yksilölliset halut uhrataan kollektiivisten koneiden kehittelemisen hyväksi, yksilö unohdetaan suosimalla kaikkia mahdollisia laumavaistoisuuden kristallisoitumia, iloista kieltäydytään sosiaalisessa pelissä saavutetun paikan säilyttämiseksi, yksilön vapaus uhrataan ja vastalahjaksi saadaan turvallisuushakuinen, autoritaarinen, kastroiva ja elinvoiman vievä yhteiskunta.

Freud kertoi, missä määrin työ ja sivilisaatio toimivat kontrapunktina. Nyt haluaisin sanoa hedonistisen ja libertaarisen politiikan mielekkyyden piilevän kyvyssä purkaa kirottu pari, jonka sementtinä on ekonomismi, pyhitetyn pääoman uskonto. Ideologiaa vastaan taisteltaessa on pantava liikekannalle huomattavia voimia, joiden on kyettävä siirtämä n mantereita tai sallimaan asumattomien maiden, kartan valkoisten kohtien, löytäminen. Vastavirtaan kartoitetun kurjuuden synkäksi genealogiaksi ymmärretty liberalistinen talous velvoittaa kopernikaaniseen kumoukseen. Tällainen arvojen uudelleenarviointi mahdollistuu, kun apuna oleva vipu on samalla myös mystiikkaa ja maailmankuva ankkuroitunut tiukasti vasemmalle.

Lyhennetty ote ranskalaisen filosofi Michel Onfrayn teoksesta Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. niin & näin –lehden kirjasarja 23°45. Suomentanut Tapani Kilpeläinen.

Michel Onfray

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu