sarjakuvaa joka lähtöön

Suomessa sarjakuva on pitkään ollut joko marginaalin taidetta tai aliarvostettua lasten ja finniteinien ajanvietettä ja akuankkaa.

Sukuun naitu sarjakuvataitelija piti hallussaan jättimäistä ja upeaa sarjiskokoelmaa. Valitettavasti mokasin muutaman kerran liikaa – hilloisin sormin käpälöimäni sivut töhriintyivät, tarttuivat kiinni toisiinsa ja monista harvinaisuuksista tuli irtolehtipainoksia. Ehdoton tuomio rapsahti, mutta alle kymmenvuotiaana säästyin vankilalta ja sain pelkän lähestymiskiellon. Olen sittemmin yrittänyt parantaa tapani.

Helsingin Sarjakuvafestivaali levittäytyy 19. kerran ympäri kaupunkia. Viimeinen teinivuosi on alkamassa ja hyvä niin. Suomessa sarjakuva on pitkään ollut joko marginaalin taidetta tai aliarvostettua lasten ja finniteinien ajanvietettä ja akuankkaa. On siis ihan oikein, että Helsinkiin tulee näytteille sarjakuvaa inhimillisen kulttuurin syntysijoilta Iranista ja Intiasta. Kun suomalaiset vielä piirtelivät tikulla viivoja lehmänläjiin, intialaiset tekivät strippejä, noin suurin piirtein.

Olen nähnyt Bilalin Jumalatonta näytelmää käytettävän kärpäslätkänä. Naapuri, intohimoinen sarjiskeräilijä, antoi hyväksi luulemalleen ystävälle Sokalin Koiran paluun lainaan, ja löysi palautetun lehden välistä meetvurstinviipaleen. Hän ei kokemuksistaan katkeroituneena lainannut enää kenellekään lehden lehteä. Kuukausien uuvuttavan ruinaamisen jälkeen naapuri taipui ja antoi minulle kokoelmansa hoitoon lähtiessään vuodeksi Amerikkaan. Luulin jo jotain oppineeni. Pese kädet, älä revi.

Yksi sarjakuvan ihanuuksista on se, että tekijät ovat usein hyvällä tavalla amatöörejä. Taidekouluista ja graafisen suunnittelun osastoilta tulee paljon hienoja sarjakuvataiteilijoita, mutta kuka tahansa, jolla kynä kääntyy, voi niitä tehdä. Ammattilainen on se, jonka lopputulos toimii. Esimerkiksi kahdeksan festivaaleilla esiteltävän iranilaisen piirtäjän joukosta löytyy graafikoiden lisäksi talousmies, englannin kielen kääntäjä ja hammaslääkäri.

Eikä tarvitse olla edes hammaslääkäri voidakseen tehdä laadukasta sarjakuvaa, voi olla vaikka ihan köyhä. Sarjakuva on demokraattinen väline. Tarvitaan alusta ja jokin, jolla tehdä jälkeä. Visio on hyvä olla ja jotakin sanottavaa. Mikään näistä ei maksa juuri mitään, opettaa intialainen Sharad Sharma, yksi festivaalin päävieraista. Sharma kouluttaa syrjäkylissä kansalais aktivisteja seinäsarjakuvan tekoon, sillä ne ovat halpa ja kontrollivapaa keino ottaa kantaa ja viestittää ruohonjuuritasolla. Sharmalla on paljon ihmeteltävää Helsingissä, paljaiden seinien kaupungissa, jossa julisteen liimaaminen sähkökaappiin on rangaistava rikos.

Festivaalien sarjiskuluttajan huipputapaus on Pienlehtitaivas Aktia-salin kolmannessa kerroksessa. Se on nimensä veroinen suomalaisen sarjakuvan aarreaitta, jossa on pienkustantamoiden myyntipöytiä, uusien piirtäjien tuotoksia ja mahdollisuus selailla pienpainoksia, joita ei muualta saa. Sinne minäkin menen tekemään lepyttäviä hankintoja naapurilleni korvatakseni edes osin aiheuttamani vahingon.

En osaa selittää, miksi sporttisuihkusaippua oli tipahtanut pahvilaatikkoon hänen kokoelmansa päälle levittäen niihin tahmean sisältönsä. Nyt naapuri sanoo jo ihan reippaasti aamuisin päivää. Asiaan vaikuttaa ehkä se, että albumit sentään tuoksuvat puhtaalle.

Helsingin XIX Sarjakuvafestivaalit 18.–19.9. Festivaaliohjelma www.kupla.net/fest2004. Tapahtumiin on vapaa pääsy.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu