matkalla maan keskipisteeseen

Onko hän hyvä aktivisti, paha poliitikko vai kaikista pahin aktivisti-poliitikko?

Oras Tynkkysen, 26, kesäkuinen nousu eduskuntaan uuden europarlamentaarikon Satu Hassin tilalle herätti kansalaisaktivistien keskuudessa ristiriitaisia tunteita. Haastattelin vanhaa aktivistitoveria eduskuntauran kynnyksellä. Olen toki iloinen hänen puolestaan, mutta muuten en tiedä mitä ajatella: onko hän hyvä aktivisti, paha poliitikko vai kaikista pahin aktivisti-poliitikko? Oras ei sitä ehkä vielä itsekään tiedä. ”En ole vielä sisäistänyt kansanedustajuutta, vaan kaikki on ollut kuten ennenkin. Jos pissi nousee päähän, toivon että joku läimäyttää. Jos menee oikein pahaksi, niin minut äänestetään ulos.”

Haastattelua edeltävänä päivänä Oras on palannut kolmen viikon matkalta Japanista ja Australiasta. Tällä kertaa hän käytti rautateiden sijaan ilmateitä. Tosin vasta maksettuaan Maan ystävien vapaaehtoisen lentoveron, jota hän halusi maksaa 100 prosenttia lipun hinnasta. ”Kun on tehnyt sellaisen periaatteen, ettei lomamatkoilla lennä, saa käydä itsensä kanssa aikamoisen jaakobinpainin, että saa reissun perusteltua. Onko viisastuminen ja rentoutuminen sen lentämisen aiheuttaman haitan arvoista?”

Ensimmäisenä työpäivänään eduskunnassa Oras jätti kirjallisen kysymyksen linja-autoliikenteen taantumasta. Seuraavaksi hän aikoo sohaista energiapolitiikkaa, ja alustavasti on ollut puhetta paikasta talousvaliokunnassa. Ilmastonmuutoksen estäminen on ollut Oraksen päämissioita. Oras nauttii jo etukäteen pään työntämisestä lohikäärmeen pesään. ”Talousvaliokunnalla on maine Teollisuuden ja Työnantajien etäispisteenä eduskunnassa, ja se sopii mainiosti, kun olen tottunut skabaamaan teollisuuden edustajien kanssa esimerkiksi päästörajoituksista.”

Oras erosi ennen europarlamenttivaaleja Maan ystävien varapuheenjohtajan paikalta. Kansalaisjärjestöjen suhde poliitikkoihin on kiperä. Järjestöjen uskottavuus riippumattomina toimijoina kärsii, jos kytkökset vallanpitäjiin ovat liian tiukat. Toisaalta suuri osa kansanedustajista suhtautuu aktivismiin epäluuloisesti. ”En ole politiikassa peitellyt järjestötaustaani, vaan pikemminkin korostanut sitä. En oikein tiedä, miten politiikan uskottavuus voisi kärsiä siitä työstä, jota olen kahdeksan viime vuotta tehnyt Maan ystävissä.”

Puoluepolitiikkaan lähteneitä aktivistitovereita on vanhastaan pidetty aattensa menettäneinä luovuttajina. Ensimmäisen kerran Oras oli ehdolla eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa. Omat koirat purivat. ”Muistan, että vaalimainokseen tuherrettiin ’takinkääntäjä’ ja muutenkin hyökättiin aika voimakkaasti vastaan. Viime vaaleissa en tällaiseen enää törmännyt.”

Ajat ovat muuttuneet. Kun vuonna 1999 aktivistit pohtivat äänestääkö vai ei, vuoden 2003 vaalien aikaan mietittiin ketä äänestää. ”Uuden kansanedustajuuskuvion myötä odotin enemmän piruilua ja haukkumista luokkapetturiksi, mutta sellaista ei ole yllättäen kuulunut yhtään. Myös sellaiset ihmiset, joita olen pitänyt hyvin radikaaleina ja anarkismiin päin kallellaan olevina, ovat suhtautuneet lähtökohtaisesti myönteisesti.”

Oras arvelee poliittisen realismin, niin hyvässä kuin pahassakin, lyöneen itsensä läpi. ”Yksi tekijä voi olla se, ettei Vihreitä Nuoria ja Opiskelijoita ollut vielä viisi vuotta sitten olemassa. Nyt Vino on puoluepolitisoinut aktivismin kenttää. Myös radikaalit, kuten drakelaiset, ovat voineet tulla puolueen lipun alle ja jossain määrin kiinnittyä puoluepolitiikkaan.”

Tiedotusvälineet ja muut puolueet ovat riemuinneet vihreiden kädenväännöstä omien hamppuradikaaliensa kanssa. Vihreät ovat olleet tästä hyvin kiusaantuneita. Tuntuukin, että vihreät eivät enää ole liike vaan tavallinen puolue, jossa poliittinen korrektius jyrää vapauden ajatella ja toimia kuten tahtoo. ”Vinossa on paljon uuden sukupolven radikaaleja. Ei heitä ole kukaan sieltä potkinut. Drake ei ymmärrettävistä syistä ole puolueen toimintaan erityisen tervetullut, ainakaan jos minulta kysytään.” Draken ja kumppaneiden pössyttely ei ole sitä kansalaisaktivismia, jota absolutisti Tynkkynen haluaa ajaa. ”Puolueita ja kansalaisjärjestöjä yhdistää se, että kyse on joukkuepelistä. Jos yksi aktiivi vetää mattoa muiden toiminnan alta, ei silloin ole kyse yhteistoiminnasta vaan kyseisen tyypin sooloperformanssista.”

Oras on itsekin huolissaan riippumattomuuden ja kriittisyyden säilymisestä aktivistien sekaantuessa puolueisiin. ”Jos kriittisyydellä tarkoitetaan nimenomaan vallan ja eliitin haastamista, kyllä asema vallanpitäjänä sitä aika vääjäämättä nakertaa. Siksi en elättelekään illuusiota siitä, että pystyisin täysin säilyttämään kriittisyyteni eduskunnassa. Parhaani tietysti yritän.”

Oras löytää aktivisti-poliitikon kaksoisroolistaan myös hyviä puolia. ”Ehkä tärkein aktivistiperintö kansanedustajana toimimiselle on tietty peruskriittinen asenne. Että tiedostaa näin ja näin monen asian olevan ihan käsittämättömän pielessä. Ja että pienet tontut eivät ole järjestäneet sitä niin, vaan joku taho todella hyötyy huonosta tilanteesta. Siihen liittyy ennen kaikkea valta ja rakenteet, ja ne pitää muuttaa, jotta ongelmat saadaan ratkaistua.”

Oras alkaa päästä vauhtiin. ”Kriittisyyden kanssa kulkee radikaalius”, hän jatkaa innostuneena.” Muutostarpeen valtavuuden tiedostaminen on yksi sellainen iso asia, jonka kansalaisjärjestöistä voi viedä mukanaan puoluepolitiikkaan.”

Toisin päin tarkasteltaessa edut eivät ole näin selviä. Puoluetoiminnasta aktivisti voi Oraksen mukaan oppia lähinnä poliittista tilannetajua ja kielikorvaa. Koska aktivismin tuliaiset puoluepolitiikalle vaikuttavat paljon isommilta kuin politiikan anti aktivismille, korostuu se surullinen vaikutelma, että Oras ollaan menettämässä puoluepolitiikalle. ”En aio suinkaan lopettaa kansalaistoimintaa”, Oras huomauttaa. ”Olen yhä mukana ilmastokampanjassa ja toistaiseksi Maan ystävien hallituksessa. Ongelma onkin ehkä kysymyksenasettelussa. Jos kysytään että mitä annettavaa puoluepolitiikalla on kansalaistoiminnalle, niin ei ehkä paljoakaan. Mutta jos kysytään, mitä annettavaa puoluepolitiikalla on maailman muuttamiselle ja parantamiselle, niin silloin on aika paljon annettavaa.”

Vuoden 1999 vaaleissa Oras kuului nuorten kriittisten vihreiden Riiviöt-ryhmään. Nyt heistä kolme pönöttää eduskunnassa. ”Olimme siinä mielessä aika itsetietoinen porukka”, Oras naurahtaa. ”Ei ollut sellaista viattomuutta kuten ehkä joillakin 60-luvun radikaaleilla, jotka vain olivat aktivisteja ja yhtäkkiä huomasivat olevansa kansanedustajia ja ministereitä. Nyt tiedettiin, että todennäköisesti tietty osa 90-luvun radikaaleista tulee olemaan osa päätöksentekokoneistoa. Monet viime vuosikymmenen aktivisteista tiedostivat tämän uhan tai mahdollisuuden alusta alkaen ja tietoisesti sabotoivat omia mahdollisuuksiaan ajautua sille uralle.”

Moni näkee Oras Tynkkysessä uuden sukupolven Erkki Tuomiojan, yliopistointellektuellin, joka siirtyy mielenosoituskulkueista ja kaduilta räyhäämästä systeemin sisäiseksi vastavoimaksi. Oras itse ei pidä vertailusta. ”En koe olevani kenenkään toisen henkilön toisinto. Olen pyrkinyt tekemään asiat omalla tavallani ja jopa tietoisesti välttänyt toisten jälkien seuraamista.”

Orasta pidetään punavihreänä, mutta poliittisen vasemmiston ansiot ovat hänen mielestään menneisyydessä. ”Vasemmistolla on ollut korvaamattoman arvokas historiallinen tehtävä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistäjänä. On surullista, että vasemmisto on hukannut missionsa, ajautunut ay-liikkeen poliittiseksi siiveksi ja menettänyt kyvyn välttämättömiin uudistuksiin. 70-lukulaisella vanhavasemmistolaisilla resepteillä ei ratkaista 2000-luvun rakennetyöttömyyttä.”

Oras pelkää demokratian hupenevan ja yhteiskunnan suistuvan yhä enemmän markkinavallan piiriin. Hänen mukaansa vihreät suhtautuvat toisinaan naiivisti ja kritiikittömästi markkinaliberalismiin ja julkisten palvelujen yksityistämiseen. ”Yhteiskuntaa ei saisi ottaa annettuna. Ei niin, että pohditaan pelkästään sitä, mikä on mahdollista tässä yhteiskunnassa, vaan miten kaiken aloittaisi tyhjästä. Näkökulman muuttaminen voi tuottaa hyvin erilaisen lopputuloksen.”

Vaihtoehtona vihreille eivät olleetkaan muut puolueet, vaan toiminta yksinomaan kansalaisjärjestöissä. ”Aktivistitaustaisena ihmisenä suhtauduin automaattisen kriittisesti kaikkiin puolueisiin ja puoluepolitiikkaan. Vihreät ei ollut paras vaan vähiten huono puolue.”

Vihreissä on kahdenlaisia tavoitteita puolueen tulevaisuudesta. Toiset kaavailevat siitä mahdollisimman suurta valtapuoluetta, toiset näkisivät sen mielummin uusia sisältöjä politiikkaan tuovana katalysaattorina. Oraksen mielestä vihreät ovat tähän asti kyenneet kasvamaan yllättävänkin hyvin menettämättä keskeisiä periaatteitaan. Sen sijaan nykyistä merkittävästi suurempi suosio tuntuu Oraksesta arvelutta valta. ”Kannatuksen tavoittelu ei saa olla puolueelle itseisarvo. En halua vihreistä pandamerkillä varustettua SDP:tä.”

Tavallinen äänestäjä ei enää tiedä, mihin Vihreä liitto poliittisella kartalla sijoittuu. Puolueen riveissä on sekalainen joukko vanhoista vasemmistoidealisteista entisiin nuorsuomalaisiin. Silti Oras ei näe puolueessaan perustavia ongelmia. Vihreillä ja hänen aktivismillaan on enimmäkseen samat tavoitteet esimerkiksi ilmastopolitiikan suhteen. ”Erot tulevat esiin lähinnä äänenpainoissa ja aikatauluissa, halutaanko että jokin tapahtuu heti vai vuonna 2050. Puolue on minulle työkalu, jolla voi ajaa samoja asioita kuin olen pitkään tehnyt kansalaisjärjestöissä.”

”Hallitustyö ei ole sitä, että puolueen edustaja lyö nyrkkiä

pöytään ja sanoo ’minulla on Periaate’, vaan sitä, että puolueen tavoitteiden mukaista politiikkaa ajetaan kaikissa mahdollisissa asioissa.” Tärkeistä tavoitteista Oras luettelee perustulon, ekologisen verouudistuksen ja vähemmistöjen ihmisoikeuksien puolustamisen. ”Jos poliittisen periaatteen kriteeri on se, että eroaa hallituksesta, ydinvoiman lisärakentaminen on todellakin ollut ainoa. En sitten tiedä, kuinka hyödyllinen olisi sellainen puolue, jonka pääasiallinen tehtävä olisi erota hallituksesta mahdollisimman usein.”

Paksulla lompakolla on varaa kompromisseihin. Vihreitä on usein kritisoitu elitismistä. Väitetään, että 70-luvun taistolaisten tapaan he olisivat lähinnä parempien perheiden kasvatteja. ”Olen työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin kasvattama. Elitismistä puhujat olisivat voineet olla silloin paikalla, kun äitini itki keittiön pöydän ääressä sitä, miten saamme laskut maksettua”, Oras kuittaa elitismiväitteet omalta osaltaan.

Samanlaisia huolia ei 5 000 euron palkkaa nauttivan kansanedustaja Oras Tynkkysen tarvitse potea. Rahan lisäksi entistä vaatimatonta järjestöaktivistin elämäntyyliä uhkaa myös uuden aseman tuoma sädekehä. ”Se on realistinen uhka, mutta olenhan minä aiemminkin ehtinyt saada mediahuomiota ja muuta. Ei tämä mikään yhtäkkinen ryysyistä rikkauksiin -juttu ole, vaan vuosikymmenen projekti johon on ehtinyt sopeutua.”

Jarna Pasanen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu