rakkautta reunalla

”Viha on minulle liian vahva tunne. Pelkään itseäni kun suutun.”

Carita tappoi yhdessä aviomiehensä kanssa ja istuu nyt tuomiotaan Hämeenlinnan vankilassa. Rakkaus on hänelle kaikki kaikessa.

Carita astelee huoneeseen vartijan saattamana. Pitkine hiuksineen ja silmälaseineen hän on kuin kuka tahansa meistä. Meikittömät kasvot vaikuttavat kilteiltä. 30-vuotias Carita on tuomittu yhdeksitoista vuodeksi vankilaan taposta, vapautuminen häämöttää vuonna 2010.

Carita ja aviomies istuvat samanmittaista tuomiota, samasta rikoksesta mutta eri vankiloissa. Ikävä miestä on kova. Viimeisin tapaaminen on järjestynyt kahdeksan kuukautta sitten. ”Me ollaan miehen kanssa kuin paita ja perse. Mitäs tästä tuomiosta, mutta kun ei omiansa näe.”

Yritän tavoittaa Caritassa hyväksikäytetyn laumasielun, ulkoa ohjautuvan persoonan, joka tekee mitä mies sanoo, ehkä jopa tappaa. En onnistu. ”Väkivallanteot ovat olleet oma ratkaisuni, miehillä elämässäni ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Kukaan ei minua ole rikoksiin houkutellut.”

Hän puhuu elämänsä miehistä positiivisesti. Noista päihderiippuvaisista. Vaikka hänen kumppaninsa ovat ehkä olleet rikollisia, Caritalle he ovat paljon muuta; ihmisiä, joilta hän on saanut rakkautta ja hellyyttä.

Caritan nykyiselle miehelle tuomio on seitsemäs tai kahdeksas, Carita ei muista tarkkaan. Hän sanoo, että myös edellinen mies oli jatkuvasti vankilassa. Siinä ei ole hänen mielestään mitään outoa.

Jollain tavalla Caritasta huomaa, että hän on nähnyt elämän nurjaa puolta. Ikään kuin hänen ympärillään olisi panssarilasi. Mutta sitten Carita alkaa puhua rakkaudesta.

”Mieheni on mahtava persoona. Hän on todella kiltti, sympaattinen ja avulias, hänen huumorintajunsa on upea. En osaa sanoa hänen luonteestaan mitään negatiivista. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, joista viisi naimisissa. En osaa kuvitella elämää kenenkään muun kanssa. Kyllähän mekin käytimme huumeita ja joimme aika reippaastikin, mutta ei yhteinen elämämme ollut pelkästään sitä.”

Vankilatuomio on Caritalle kolmas, kaikki ovat tulleet väkivaltarikoksista. Aikaisemmat tuomiot eivät ole olleet yhtä pitkiä kuin tämä. Kaikki rikokset hän on tehnyt päihteidenalaisena, viimeistä lukuun ottamatta yksin. Tätä viimeistä, tappoon johtanutta tekoa, Carita ei lähde sen kummemmin selittelemään.

”Mopo karkasi käsistä. Meidät tuomittiin yhdessä ja yksissä tuumin tehdystä rikoksesta. Ei siinä pitänyt käydä niin kuin kävi. Uhria emme ennestään tunteneet. Tiesimme kyllä, niin kuin pienellä paikkakunnalla jokainen tietää toisensa.”

Vasta teon jälkeen, pariskunnan ollessa kotona ja poliisin tullessa hakemaan, Carita tajusi mitä oli tapahtunut. Hän ei sano katuvansa erityisemmin tekojaan. Ainoastaan ensimmäinen pahoinpitely, jossa hän pahoinpiteli naisen pahaan kuntoon, olisi saanut Caritan mukaan jäädä tekemättä.

Kysyn, onko vihassa hänen mielestään mitään positiivista. ”Ei. Viha on minulle liian vahva tunne. Pelkään itseäni kun suutun. Oikeastaan vihaan väkivaltaa, en esimerkiksi halua katsoa väkivaltaelokuvia. Siitä huolimatta väkivalta on kuulunut elämääni vahvasti.”

”Väkivalta oli minun keinoni ratkaista asiat. Juttelin vankilan mielenterveyshoitajan kanssa, ja hän sanoi, että olen rauhallinen perusluonteeltani. Se oli minulle aivan uutta! Se on ollut kaikkein isoin löytö, jonka olen vankilassa itsestäni tehnyt. Siviilissä tulistuin aina saman tein, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä ja pinnaa.”

Carita luonnehtii lapsuuttaan tavalliseksi. Hänellä on kaksi veljeä, Carita on sisaruksista keskimmäinen. Molemmat vanhemmat kävivät töissä, perheessä ei ollut väkivaltaa eikä päihteitä. Carita sanoo olleensa kiltti lapsi. Ongelmat alkoivat, kun hän oli yläasteella, 13–14-vuotiaana.

”Join silloin elämäni ensimmäiset kännit, eikä enempää tarvittu. Koulu tai koti eivät enää pahemmin kiinnostaneet. Koulun vieressä oli purkutuomion saanut puutalo, jossa asui paikallisia juoppoja, sinne minäkin suuntasin. Join jo silloin todella paljon, ja aika pian mukaan tulivat erilaiset lääkkeet. Kaikki kelpasi, kunhan sai pään sekaisin.”

Carita sanoo, että teini-ikäisenä ja vähän nuorempanakin hän ei tuntenut kuuluvansa oikein mihinkään. ”Se sai minut ensin ahdistumaan ja lopulta vihaamaan kaikkea. Olen selvin päin melko tasaisen oloinen ihminen, mutta kun juon, kaikki se turhautuneisuus ja patoutunut viha tulvii yli. Silloin en pysty hillitsemään itseäni. Sen seurauksena ovat tulleet väkivallanteot ja sitten nämä tuomiot.”

Carita oli vähän väliä vatsahuuhtelussa tai tiputuksessa. 15-vuotiaana hän joutui vatsahuuhtelusta suoraan Lapinlahden sairaalaan katkaisuun. Lapinlahdessa meni kaksi viikkoa, ja sen jälkeen sama meno jatkui. Koulussa hän kävi enää kääntymässä. Noihin aikoihin hän kokeili myös ensimmäisen kerran piriä, amfetamiinia. Koulun loputtua hän yritti käydä työssä ja elää niin sanottua normaalia elämää. Työssä Carita pysyi pari vuotta kunnes sai potkut juomisen takia.

Ensimmäisen aviomiehensä hän tapasi 18-vuotiaana. Mies oli Caritaa jonkun vuoden vanhempi ja käytti huumeita. Suhde pyöri huumeiden ympärillä. Myös Caritan huumeiden käyttö lisääntyi ja oli lähes päivittäistä. Aviomies hirttäytyi, kun Carita oli 21-vuotias.

”Hän ei jaksanut enää. Löysin hänet olohuoneestamme, soitin ambulanssin, mutta hän kuoli sairaalassa. Se oli elämässäni totaalinen romahdus, eikä millään ollut enää väliä.”

Carita oli omien sanojensa mukaan todella pohjalla, kun hän tapasi seuraavan avomiehensä. ”Hän teki valtavasti töitä nostaakseen minut taas jaloilleni. Päihteidenkäyttöni ei loppunut, mutta se väheni. Enimmäkseen käytimme piriä, avomieheni kun ei juonut ollenkaan.”

Suhde kesti kolmisen vuotta, kihlajaisiakin vietettiin. Välillä tuli riitoja, eroja, mutta sitten taas paluu yhteiselämään. Lopullinen ero ei Caritan mukaan ollut riitaisa, ja ystävyys on säilynyt näihin päiviin asti. ”Mitä järkeä on vihata ketään vain sen vuoksi, että luonteet ja ajatusmaailma eivät sovi yhteen.”

Vankeusrangaistuksen myötä Caritan päihteidenkäyttö loppui kuin seinään. ”Tuomion alussa olin eristyssellissä. Olin viisi kuukautta yksin. Alussa sain myös rauhoittavia, mutta sitten nekin lopetettiin. Se oli hirveää. En tuntenut itseäni enkä ajatuksiani. Se oli päivittäistä ihmettelyä: tällainenko minä olen? Nyt olen jo pikkuhiljaa tottunut selvään päähän.”

Carita käyttää päivänsä opiskeluun, sen avulla pääkin pysyy paremmin kasassa. Tarkoitus on jatkaa ainakin lukio-opinnot loppuun, tavoitteena on valkolakki vuonna 2006.

”Perhettä ja ystäviä pidin ennen tuomiota itsestään selvänä. Vankilassa olen huomannut, miten paljon hyvä ihmissuhde merkitsee. Jokaisella pitää olla joku tukemassa ja olkapäänä. Tulevaisuudesta en osaa sanoa muuta kuin että toivon mieheni kuuluvan elämääni silloinkin. Tietenkin toivon, että en luiskahda takaisin siihen samaan paskaan.”

Vartija saapuu hakemaan vangin takaisin osastolleen. Lause jää kesken, kun lopetamme vieraan ihmisen saavuttua. Kättelemme nopeasti, ja Carita katoaa takaisin omaan elämäänsä.

Saan Caritalta kirjeen. Hän on saanut tavata miestään. Takana on kuuden tunnin perhetapaaminen: ”Rakkaus merkitsee minulle paljon, olen onnellinen, että elämässäni on rakkautta”, hän kirjoittaa.

Myöhemmin hän kertoo, että seuraava tapaaminen, hääpäiväksi järjestetty, oli häneltä ja mieheltä evätty. Vartijat olivat löytäneet Caritalta ”jotain, mitä ei olisi saanut löytyä”.

Satu Pietilä

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu