helmi carinan päätöspäivä

Ville Liljestrandin ja muiden Sukevan vankien kirjoituksia.

Oli jälleen kaunis kesäpäivä vuonna 1997. 18-vuotias Ville intoa täynnä uuteen päivään… Aamu teki tuloaan, kun heräsin kauniin neidon vierestä.

Elämä hymyili, vaikka rapula olikin, mutta vain hetken… Väsäsin aamusavut. Helpotus koitti eilisestä päivästä, joten ei muuta kuin aamupalan kimppuun…. Kahvi ja kinkkuvoileivät tekivät entistä paremman olon…

No puhelin pirahti. Lapsuudenystävä Janne soittaa ja pyytää kylään… Sanon tulevani jonkun ajan kuluttua, joten puhelu päättyy siihen.

Juon kahvia ja sovin Paulan kanssa tulevani myöhemmin päivällä syömään… Kiskaisen lopun kahvin turpaan ja huuhtelen kupin. Laitan vaatteet päälle, kengät jalkaan ja hyvästelen Paulan lähtiessäni.

Siinä pihassa se seisoi (Helmi Carina), kauniisti muotoiltu Toyota Carina vuodelta 1972. Olin juuri ostanut auton jostain pohjoisesta, en muista tarkemmin. Erityisesti juuri tämä auto oli mieleeni sen pienien yksityiskohtien takia. Korin muoto oli mitä hienoimpia sarjavalmisteisista autoista. Bensa tankattiin rekisterikilven taakse. Matala kuin pulkka, kone sopivan tehoinen 1,6-litrainen 3tg-kone tähän punaiseen pikkupiruun.

Laskeuduin auton sisään istumaan, laitoin avaimet virtalukkoon, joka oli väljä niin kuin entisen kimman tavara. Otin röökitopan taskusta, pistin tupakan huuleen, sytytin, vedin armosavut, avasin kattoluukun (joka oli jälkiasennettu). Veivasin myös ikkunan auki.

Tämän jälkeen pistin Pioneerin stereot päälle. Rokki paukahti ulos Pioneerin 8-tuumaisista pääkallokaitsareista. Olin lähtöä vaille.

Väänsin virtaavainta. 1,6-litrainen 3tg-kone jyrähti käyntiin niin kuin isompikin mylly olis ollu kiinni. Tämä johtui kireästä nokasta, pellisarjasta ja suuremmasta kaksikurkkuisesta Weberistä. Painoin kytkimen pohjaan, löin pakin päälle ja pakitin pihasta pois kone ulvoen. Pihasta päästyäni ykkönen silmään ja menox kohti Sepänkylää Jannen luo.

Ylpeä Helmi Carinan omistaja ajeli luu ulkona pikkuteitä Sepänkylään (poliisia varoen), koska kortti oli kuivumassa useista huumaantuneena ajoista ja rateista.

Matkalla huomasin bensan olevan lopuillaan, joten ei muuta kuin Teboilille. Ajoin huoltamon pihaan tankkauspisteelle, nousin autosta, kävelin auton taakse, käänsin rekisterikilven alas, avasin tankin korkin, otin tankkauspistoolin ja tankkasin, jonka jälkeen kävin maksamassa bensan huoltamon sisällä.

Maksettuani nousin takaisin autoon ja matkasin 500 metrin päähän Jannen luo, jonne olin luvannut mennä. Pihaan päästyäni huomasin tallinoven olevan raollaan, joten löin Carinan tallin eteen parkkiin. Janne tuli tallista ulos ja laskeutui kartanlukijan paikalle istumaan. Hetken selvittelimme eilistä päivää ja olotilaa. Päätimme lähteä rauhallisempaan paikkaan (mastolle) armottomille savuille. Taas mentiin pikkuteitä ripa edellä, sora lentäen niin kuin olis parempikin kuski.

Mastolle päästyämme parkkeerasin Carinan niin, että näen kumpaankin tulosuuntaan, etteivät poliisit tai muunlaiset kansalaispoliisit pääse yllättämään meitä touhuissa.

Otan piipun hanskalokerosta, ganjat, purut, sytkärin taskusta ja väsäysalustaksi rekisteriotteen. Aloitan touhut: vähäsen puruja väsäysalustalle ja päälle sopivat savut, joita lämmitän hiukan sytkärillä, jonka jälkeen sotken ne yhteen. Tämän jälkeen lataan piipun täyteen ja jätän alustalle valmiiksi hyvät täytöt.

Lyön piipun suuhun, sytytän, vedän armottomat savut ja ojennan Jannelle, joka tekee samoin. Polteltuamme savut loppuun otan väsäysalustan ja lyön ylimääräiset täytöt piippuun. Tämän jälkeen istumme hetken autossa nauttien hyvästä olosta, musiikista ja kauniista kesäilmasta. Juttelemme niitä näitä eilisistä tapahtumisista ja siitä, mitä teemme tänään. Hetken olemme siinä miettien, minkä jälkeen lähdemme Teboilille kahville.

Löin Carinan käyntiin, ykkönen silmään, kaasu pohjaan, kytkin ylös ja menox. Carina polki niin perkeleesti tyhjää, soraa lensi niin vitusti… legendaarisella Toyota-ajotyylillä… kaasu pohjassa, kytkintä korkeintaan käytetään vaihdetta vaihtaessa ja jarruja ei tunneta (korkeintaan pienempää vaihdetta käytetään jarruna, jos sitäkään)!

Auto lensi matalaan hyppien tien laidalta toiselle kiitettävää vauhtia. Samalla kun ajoin, Janne löi piippuun jääneet täytöt palamaan. Vedin savut välillä, vaikka kaasu olikin pohjassa. Hyvää soratietä tultiin rankasti ripa edellä. Jos yksikin auto olis tullu vastaan, niin paskat olis lentäny ja romuu syntyny!

Tie muuttui asvaltiksi. Kolmosvaihde silmässä kone kiersi niin perkeleesti vauhtia, noin 150 kilometriä tunnissa… Rupes venttiilit sekoon kierroksista, joten isompaa vaihdetta vaan sisään.

Vauhti kiihtyi entisestään reiluun 160 km/h. Sen jälkeen tuli loiva ylämäki, missä vauhti rupes hiipuun, joten ei muuta kuin pienempää vaihdetta takas silmään. Kone kiersi yllättävän hyvin, vauhtia noin 160 km/h. Alkoi jyrkkä alamäki, joten nelonen tupaan ja kaasu hyvin lattiassa kiinni!

Vauhtia noin 170 km/h notkon pohjalla, josta tulee ylämäki, joka kääntyy samalla vasemmalle. Tulen sisäkautta mutkaan. Puolessavälissä mäennousua huomaan punaisen S 70 -mallisen farmarivolvon tulevan vastaan ja vauhtia niin vitusti! Huomaan lasten turvaistuimen apukuskin paikalla.

Sadasosasekunnissa kerkeen tehdä kymmeniä ajovaihtoehtoja. Kaasu vaan lattiassa kiinni omalle puolelle tietä juuri ja juuri väistäen tämän Volvon. Mutta auto taas ripa edellä ja vauhtia reilusti yli 160 km/h… Carinan kumit vinkuu niin vitusti sivuluisussa. Noin 30 metriä ripa edellä, jonka jälkeen auto karkaa oikealta puolelta ulos.

Auto lässähtää helvetillisellä nopeudella, oikea kylki edellä, helvetilliseen kiveen, reilusti auton kokoiseen.

Sen seurauksena auto lähtee pitkittäissuunnassa heittämään volttia, mikä taas johtaa siihen, että sähkölinjan tolppa katkeaa puolestavälistä. Törmäyksen seuraukset ovat aika tylyt. Sähkölinjat maata pitkin, auto niin paskana kuin voi olla. Apukuskin kylki noin puoli metriä sisässä koko matkalta, koneesta veivit ulkona, laatikko halki, ikkunat yms. kaikki paskana (ei mitään ehjää).

Törmäyksestä havahduttuani katson, onko Janne kunnossa. Oli, ihme ja kumma. Toisex tuli mieleen piippu, missä vitussa se on. Huh huh ku on jätkä tutkalla! Vittuun täältä ja äkkiä, sanoin Jannelle. Yritimme ulos autosta, mutta kun lopputulos oli mikä oli, niin ei siitä romusta niin vaan päästy. Joten rikkoutuneesta ikkunasta ulos.

Ulos päästyämme päätimme lähteä Pasin luo ja jättää romut jälleen taakse. Janne rupeaa sekoilemaan jotain puhelimesta ja menee takaisin autoon. Vitut! Jää sinne saatana, mä lähden…

Joidenkin askelien jälkeen huomaan naamani olevan täysin veressä, myös vaatteet, kädet, jalat… Nilkka on sijoiltaan. Mitä vitun väliä. Jatkan matkaa yksin Pasin luo.

Perille päästyäni selitän tilanteen ja tarkistelen itseäni hiukan tarkemmin. Joka paikka verellä ja nahka irti mitä ihmeellisimmistä paikoista. Peseydyn hiukan, laastarii ja sidettä sinne tänne nopeesti, pakko päästä asunnosta vittuun ennen kuin kytät pamahtaa paikalle…

Hyppäämme Pasin autoon ja ajamme kolaripaikan lähettyviltä. Tie on suljettu, poliisit, ambulanssi, palolaitos ja sähkömiehet paikalla. Ja tietysti mun Helmi Carina kaiken keskipisteenä ihan paskana. Vitutti mutta myös helpottunut olo.

Ville Liljestrand

_______________

poika

Pienellä mäenrinteellä myrkynvihreäksi maalattu talo. Kahta puolta sekametsikön saartama. Leppää, koivua, kuusta ja mäntyä kasvava.

Kesäisin huumaava räkättirastaiden räkätys. Pesä melkein jokaisen näreen tuuhean oksiston kätkössä ja petäjän oksan haarukassa tiukasti siihen ”liimattuna”.

Alarinteen puolella pieni navetta, sisällä lehmänkanttura. Usein sieltä nousi imelä lehmänlannan haju. Kun nosti vähän katsettaan, näki peltoaukeaman takaa autoilijan punamullalla maalatun asuinrakennuksen valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunapielineen.

Vasemmalla kädellä sijaitsi hirrestä veistetty ja harmaantunut yhden huoneen tölli. Sitä asutti siirtolaispariskunta kymmenen räkänokkaisen lapsensa kanssa.

Vihreäksi maalatun talon peräkammarissa makasi vuoteellaan viimeiseltä sairaalamatkalta palannut nuorehko nainen. Samassa huoneessa asui hänen yksitoistavuotias poikansa. Huoneessa vallitsi lääkkeiden ja muiden tuoksujen sekoitus, joiden koostumusta poika ei kyennyt määrittelemään.

Eräänä iltana nainen pyysi hakemaan diakonissan, joka aiemminkin oli käynyt auttelemassa, sanoen että hän ei enää jaksa. Poika teki niin kuin äiti oli pyytänyt, ja yhdessä he palasivat sairaan huoneeseen.

Pian alkoi kuulua valitusta ja voihketta, mikä yltyi kohta sydäntäsärkeväksi valitukseksi. Tällöin diakonissa pyysi poikaa noutamaan lääkärin. Niin poika taas kiireesti lähti yön selkään. Ryskytteli aikansa lääkärin ovea, kunnes tämä sen viimein äreänä ja kiroillen avasikin.

Poika sai asiansa jotenkin lääkärille selvitettyä, ja nyt palattiin yhdessä hänen kanssaan sairaan luokse. Lääkäri teki sen mitä tehtävissä oli ja meni menojaan.

Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun huuto ja valitus alkoivat uudelleen. Aamuyön tunnit olivat meneillään. Tuskiensa keskellä äiti jaksoi vielä pyytää poikaansa pitämään kädestään kiinni. Äidin käsi tuntui kylmän, nihkeän hikiseltä. Seurasi kaksi kovaa nytkähdystä. Hiljaisuus. Poika jotenkin oudoksui sitä, eikä hän tajunnut, mitä ollenkaan oli tapahtunut.

Antero Kärkkäinen

_______________

oikeus on voittanut taas

Istun, asianajajani on vierellä tärkeän ja kiireellisen näköisenä kuten aina. Homma alkaa, istun penkilleni. Katson tuomaria sekä lautamiehiä ja vieraita, jotka ovat tulleet seuraamaan tätä sirkusta, jossa minä olen pääosassa tahtomattani.

Huomaan olevani erinäköinen kuin muut salissa siinä kaljuna ja nahkarotsissa istuessani. Olen enempi vangin näköinen, ehkä sitä kautta myös enempi syyllisen näköinen. No eihän syyllisyyttäni voi edes kiistää, jotenka on varmaan sama miltä näytän.

Homma pyörii, ihmiset puhuvat asioista kuin jotenkin olisin poissa kokonaan salista taikka olisin ilmaa. Tuntuu, että koko homma on sovittu etukäteen, ihan sama, ajattelen!

Ihmiset salissa puhuvat jotain lakisontaa ja nauravat. Onko tässä nyt jotain hauskaa? Minusta ei nyt ainakaan. Syyttäjä kertoo nyt, paljonko minulle täytyisi tuomiota antaa ja paljonko elämän janasta heitettäisiin roskikseen. Syyttäjän vaatimus on minusta kohtuullinen.

Sitten vielä kysytään, olisiko minulla jotain sanottavaa lopuksi. ”Eihän minulla ole.” Kuka edes pystyisi sanomaan mitään näitten hienojen lakiluritusten jälkeen.

Minut viedään odottamaan tuomioitani pieneen kanikoppiin, jossa ehdin imaista juuri ja juuri savukkeen. Minut kutsutaan saliin kuuntelemaan tuomioni. En tiedä, onko hyvä vai huono juttu, että tuomio tuli näin nopeasti. Varmaan aivan sama, eihän tämä ole mikään amerikkalainen elokuva, huomaan ajattelevani.

Tuomari, joka on keski-ikäinen valtaansa täynnä olevan näköinen nainen, alkaa puhua taas koreasti hienoin lakikääntein pistäen jonnekin väliin tuomioni määrän. En oikein edes tajua sitä, mutta asianajajani kirjoittaa sen käyntikortin takapuolelle, jolloinka asia selviää minullekin.

En osaa sanoa yhtään mitään, olen sanaton. Katson taaksepäin, jossa näen ystäväni. Hän puristaa minua olkapäästä ja sanoo, että pärjää. En ehdi sanoa mitään takaisin, kun vartija jo hätyyttelee minua poistumaan kanssansa toisesta ovesta pois. Kävelen käytävää pitkin. Show’s over.

Kainu

_______________

Tämän aukeaman juttujen kirjoittajat osallistuivat viime syksynä Sukevan vankilassa Sonkajärvellä pidettyyn luovan kirjoittamisen työpajaan.

Voima

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *