lomalla suomessa

Suomessa kasvaa hurjasti horsmaa joka puolella.

Helsinginkadun alkupäässä, eräillä graniittiportailla, istui mies ilman housuja. Katse tapitti suoraan eteenpäin yhtä tiiviisti kuin kikkelinsä. Miehen jalat olivat paskassa. Kuuden vuoden Australiassa asumisen jälkeen Helsinginkadun performanssi hätkähdytti. Huomasin ajattelevani: ”Ei meillä vain Australiassa.” Mutta kas kummaa, kun kotona Brisbanessa avaan sanomalehden, lauantain kulttuuriliitteen laaja artikkeli mainostaa kahden kaveruksen riemastuttavaa kikkelien venkoiluttamisshow’ta. Näin meillä! Touhu ei ole suomalaisittain jäyhää tapittamista vaan iloista ja reteää poikamaista ilonpitoa. Ja ennen kaikkea täällä älytään panna kansa maksamaan toisin kuin Suomessa!

”Sen näki heti joka paikassa”, sanoi ystäväni kalliissa helsinkiläisessä kahvilassa ja jatkoi, ”kun mielenterveyspalvelujen määrärahoja supistettiin. Potilaat vaan ratikoihin höpöttämään. Ihmisparat”, hän lisäsi.

Seuraavaksi käsittelimme suomalaisista ongelmista ns. tavallisten ihmisten lisääntyneen masennuksen sekä lasten henkisen pahoinvoinnin. Puhuimme työuupumuksesta, avioerojen lisääntymisestä, työssäkäyvien ja työttömien välisen kuilun kasvamisesta, alkoholinkulutuksesta, maalaisten ja helsinkiläisten eroista, pääkaupunkiseudun kalleudesta, bensan hinnasta, ruuan kallistumisesta EU:n myötä.

”Oletteko te ajatelleet jäädä sinne pysyvästi”, hän kysyy lopuksi, samoin kuin kaikki muutkin tapaamani ystävät.

”Haluan kännykän”, sanoo 7-vuotias Suomen-lomalla. ”Kaikilla on kännykkä.”

”Ei meillä Australiassa”, vastaan.

”Haluan silti!”

”Ei käy. Sitä paitsi mitä sä sillä tekisit?”

”Soittaisin Jennalle!”

”Kuule, Suomessa lapsilla on kännykät sitä varten kun niiden isillä ja äideillä ei ole aikaa olla kotona, mutta ne silti haluaa joskus puhua lastensa kanssa. Vanhemmat soittaa lastensa kännyköihin tarkistussoittoja.”

”Mitä ne tarkistaa?”

”Että onhan lapsella kaikki hyvin.”

Suomessa kasvaa hurjasti horsmaa joka puolella. Horsmasta tulee mieleen Moskova ja rehottavat ojanpientareet. Moskova tulee mieleen myös siitä tyhjästä alueesta, joka sijaitsee jossain Helsingin keskustan vanhojen makasiinirakennusten ja Töölönlahden välissä. Jos aukiolla olisi Työn patsas, mielikuva olisi täydellinen.

Retki Suomenlinnaan alkaa Kauppatorilta, biojäteastioiden turruttavasta löyhkästä, ja jatkuu turisteista ruuhkaisella lautalla. Suomenlinnassa etsiydymme rantaan, ureantuoksuisten puiden siimekseen, ja syömme Kauppatorilta ostettuja herkkuja: mauttomia ja nopeasti vetelöityviä mansikoita sekä pehmenneiltä ananaksensydämiltä maistuvia kirsikoita. Viereen kotiutuu valkovenäläisiä nauttiva seurue, joka pohtii hiiripillujen erilaisuutta. Merinäköala on vauhdikas, Tallinnaan mänijöitä ja tulijoita riittää.

Suomenlinnan kesähelteessä suomalainen vessakulttuuri korostuu. Haju on sanoinkuvaamaton ja siisteys alle minimin. Historiallisesti ja kulttuurisesti arvokkaan linnasaaren pellolle kannetussa muovivessassa istuessa hävettää olla suomalainen. Jos hyviä puolia asiasta haluaa löytää, se on mukavuuslaitoksen ilmainen käyttöoikeus. Muualla Helsingissä vastaavanlaisessa hyyskässä asioiminen maksaa. Jos vessat olisivat ilmaisia, ehkä kesä-Helsinki olisi raikkaampi paikka.

Vaikka vessakulttuuri onkin jälkeenjäänyttä Suomessa, niin koirankakkakulttuurissa se on luultavasti edelläkävijä. Suoritin empiirisen tutkimuksen Espoon Laurinlahden kävelyteillä, ja koirankakkapostilaatikot tuntuivat toimivan. Hyvä Suomi!

Espoon Tapiolassa ei näy horsmia mutta ei paljon muutakaan. Istumme ystävän kanssa gourmetravintolan ikkunapöydässä, siemailemme eteläaustralialaista chardonnayta (tiedän, tiedän, chardonnay-rypäle ei ole nyt muodissa!) ja tarkastelemme edessä avautuvaa näkymää: sierettynyt suihkulähde, pari rupista pensasta, muutama mänty ja mullalle tallattu maa. Ruttaantunut polkupyöränrengas.

”Tätä ne tulee kauempaakin kuvaamaan, tuosta ne kävelee hotellin edestä tänne ja tekee tässä edessä mutkan”, sanoo ystävä. ”Kiertokäynti Tapiolassa, Suomen Garden-kaupungissa.”

Kysyttiin kainuulaisen paikallislehden haastattelussa, että onko suomalainen mentaliteetti säilynyt maailmalla ollessa. On, senhän huomaa edellisistä huomioista. Sillä suomalainen löytää kotimaastaan vikoja vaivoja säästelemättä.

Kysyttiin myös, onko australialaisuutta tarttunut hihaan. On, ja se on se positiivisuus, riemukas heittäytyminen elämän virtaan, pinnalla kellumisen sietämättömän keveä taakka. Tai sitten olen tyypillinen ulkosuomalainen: sentimentaalinen romantikko. Siitä seuraavaksi.

Tervetuliaisruuaksi sain kotijärven muikkuja savustettuina. Palanpainikkeeksi kuulin tarinan:

Kukaan kyläläisistä ei ollut muistanut, että järveen istutettiin muikkuja parikymmentä vuotta aiemmin. Kalastettiin kyllä, mutta isosilmäisillä verkoilla. Tuli haukea, siikaa ja lohta, hyviä nekin. Naapurin aikamiespoika ihmetteli kesäiltaisin tyvenelle järvelle katsellessaan, mikäs se siellä veden pintaa niin kummasti ripistelee! Joku toinen ihmetteli, että kylläpäs kotijärvessä petokalat lihoo pulskeiksi nopeasti. Kunnes eräänä päivänä akateemiset tutkijat tulivat järvelle ja saivat selville, että kotijärvi on täynnä muikkuja.

Hyvä oli tuhlaajatytön lomailemaan palata.

Pienistä suurimpia kesäiloja oli lasten touhujen seuraaminen. 9-vuotias poika huusi saaressa, metsän keskeltä, kiihtyneellä äänellä: ”Äiti, tule katsomaan mitä herkkuja täältä löytyykään!”

Menin ja näin mustikoita.

Tyttö luetteloi Suomen parhaat puolet nopeasti: ”Onkiminen, soutaminen, polkupyörällä ajaminen ja syöminen.”

Onkimalla saimme niin ahvenia kuin särkiäkin, soutamista harrastettiin kaikilla mahdollisilla kelluntavälineillä, ja maaseudulla saattoi ajaa polkupyörällä yöllä yksinään, pehmeillä metsäteillä – kaikki kolme asiaa sellaisia, joita pikkutyttö australialaisessa esikaupungissa ei voi tehdä. Ja syöminen! Lakkakakkua, hirvileikettä, paistettuja tatteja! Vadelmia pensaassa, makkaraa nuotiolla, ja kaupanhyllyillä salmiakkivaihtoehtoja loputtomasti!

Kesäloma oli lämmin ja valoisa. Niin tulen sen muistamaan, kuten myös seuraavat seikat: Iltapäivällä saunassa, kun raekuuro iskee alapuolella virtaavaan mustaan jokeen. Kuuron jälkeen uimaan, vesi on hyistä ja joki höyryää. Nuotio savuaa ennen kuin syttyy. Nokipannukahvit. Uni aitassa, hiljainen aamu pimennysverhojen takana. Kuivan mäntymetsän tuoksu. Herätessä mielikuva ahvenparvesta liukumassa veneen alitse. Suomalaisuutta parhaimmillaan: istumme hiljaa, hiljaisuudesta vaivautumatta. Ystävä ja minä.

Ajan autoa yöllä, pehmeässä valossa, maisemassa, jossa kasvoin. Ja liike, muutos, saa sanat elämään omalla kielelläni. Kesän maku suussa.

Kirjoittaja on Brisbanessa Australiassa asuva valokuvaaja & toimittaja.

Kirsi Reinikka

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *