kotia kohti ollaan menossa

Täällä on ollut ihan rauhallista, vain harvoin käyvät lentokoneet häiritsemässä.

6.6.44

Olin kahden viikon lomalla. Sillä aikaa oli prikaati muuttanut Sallaan. Asumme nyt Sallatunturin vieressä Renkkumavaaran rinteessä teltoissa. Hyttyset syövät armottomasti, ihoni on täynnä paukamia. Pikiöljyä ne pelkäävät vähän aikaa, mutta vaikutus on lyhytaikainen. Täällä on ollut ihan rauhallista, vain harvoin käyvät lentokoneet häiritsemässä. Joskus suhahtelee muutama sirpale teltan viereen, ja lähellä oleva parakkirakennus syttyi palopommista.

9.6.44

Kiipesin Renkkumavaaralle ja noukin korvasieniä. Upeat näköalat täältäkin, mutta Sallatunturille kiipeän vähän myöhemmin. Huipulla, pohjoisrinteessä, näkyy olevan lunta, ja pojat sanovat, että siellä on jäätävän kylmä tuuli.

10.6.44

Taitaa jäädä ihailematta Sallatunturin näköalat. Huhuilevat, että joudumme siirtymään takaisin Kannakselle. Siellä on jotakin erikoista tekeillä.

Esikunnasta annettu siirtokäsky tulikin jo. Lähtö tapahtuu huomenna.

11.6.44

Asumukset hajotettiin päivällä, ja kuormaus muuttoa varten alkoi puolenyön jälkeen.

Aurinko näkyi koko yön horisontin yläpuolella, mutta ei sen ihailuun ja ihmettelyyn kunnolla ehtinyt paneutua.

12.6.44

Sallasta lähdettiin kello 5.00. On hyvä matkustaa, kun on hyvää tilaa eikä ole kylmä. Jostain syystä ei ole matkalla sellaista innokasta mökämielialaa, niin kuin aikaisemmin on ollut.

Liekö pahoja aavistellut meidän yhteinen lemmikkimme, Teppo-koira, kun hyppäsi junasta jo matkan alkuvaiheessa. Teppo oli meidän mukanamme Itä-Karjalasta lähtien. Ja nyt se hyppäsi avonaisesta härkävaunusta, juosta piipersi radan pengertä pitkin poispäin junasta ja radasta.

14.6.44

Kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen pysähdyimme Tienhaarassa yli neljän tunnin ajaksi. Siviiliväkeä kiirehti pois sieltä mihin me olimme matkalla, heitä vietiin ainakin kymmenellä junalla. Viipurissa jouduimme myös odottelemaan kauan. Lienee ollut tähän asti kokemistani pommituksista valtavin. Härkävaunut tyhjenivät, ja vaunujen alla oltiin ihan litteinä. Pimeällä ratapihalla järisyttivät maata valtavat pommiräjähdykset, jotka seurasivat nopeasti toisiaan. Tulipalot roihusivat, ja valorakettien kelmeä valo paljasti kaiken liikkuvan. Ehdin kokemaan näkemäni ”kaamean komeana”.

16.6.44

Tulimme Kuolemajärvelle jo eilen. Kello seitsemän maissa purimme kuormia junasta, kun maataistelukoneet olivat taas paikalla, pommikoneiden suojana näyttivät olevan. Miehet kaikkosivat suojaan kukin taholleen.

Pitkin metsiä juoksenteli siviileiltä karanneita lehmiä ja sikoja. Eräs hevonen seisoi keskellä tietä hievahtamatta jalat tukevasti harallaan, vatsassa olevasta sirpaleen reiästä roikkui suolen mutka melkein maahan asti. En joutanut katselemaan, kuinka kauan eläin kärsi.

Maanviljelyskoneet, niin kuin pommikoneita hyväilynimellä kutsutaan, tekivät syöksyjä ampuen samalla konekivääreillään ja pikatykeillään. Junamme vieressä ratapihalla oli miehen korkuinen tiilikasa, jonka totesin siinä tilanteessa hyvin turvalliseksi. Kiersin kasan moneen kertaan ympäri, sekä myötä- että vastapäivään, yrittäen olla aina vastakkaisella puolella kuin mistä koneet hyökkäilivät. Eikä siinä sitten kummemmin käynyt. Yksi sairasauto meiltä meni ajokunnottomaksi, ja reppuuni tuli reikä. Onneksi reppu ei ollut selässäni vaan siinä autossa. Kaksi miestä kuoli ja seitsemän haavoittui, mutta eivät ne olleet meidän miehiä.

Asiat ovat kuulemma huonolla tolalla, kuin talvisodan lopulla. Kymmenes divisioona on hajonnut, sen eräs rykmentti jäänyt vangiksi ja paljon aseita menetetty. Tohtori d kertoi, että pari hyökkäysvaunua on tullut linjojen läpi ja ajelevat ympäriinsä, ei pidä muka hämmästyä, jos sellaisen näkee. Ohikulkijat, jotka tulevat linjalta, kertovat, että prikaatimme on saanut perääntymiskäskyn. Metsissä harhailee eksyneitä miehiä, jotka kertoilevat yksikköjensä tuhoutumisesta. Mikä lienee totuus, mutta ilmeistä on, että kotiin päin ollaan menossa.

Iltapuolella siirryimme noin kymmenen kilometrin päähän Kuolemajärveltä. Ajelemme kenttäsairaalan autoilla, kun omia ajokuntoisia ei ole käytettävissä. Kello 21.30 kerrottiin, että venäläiset ovat jo siellä mistä me muutama tunti sitten lähdimme. Parin kolmen miehen ryhmissä harhailevat miehet kertovat, että komppanianpäälliköt kehottavat painumaan mihin kukin parhaaksi näkee. Omat hyökkäysvaunut ovat jääneet Vammeljoen taakse.

Ehdimmeköhän ajoissa alta pois? Joku tiesi kertoa, että venäläiset ampuvat kaikki vangiksi saamansa heti.

Meitä on nyt tässä sairasautoasemalla vain kymmenen miestä. Odottelemme lainaautoa, että pääsemme jatkamaan matkaa.

Kello 24 pääsimme vihdoin lähtemään, ja nyt olemme Kämärällä. Pystytimme pari telttaa ja keskiyön hämärässä lueskelemme juuri saamaamme postia, vanhaa tosin.

17.6.44

Yöllä ja aamulla vilkasta lentotoimintaa. Ampuvat ja pommittavat lähiseutua, mutta eivät varmaan ole vielä meitä huomanneet. Istumme pienessä, tiheässä metsikössä pellon ja teiden välissä. Pellolla kuljeskelee levottomana lehmiä, joita ohikulkijat ovat lypsäneet kenttäpakkeihinsa, mutta utareet ovat maidosta pullollaan. Pojat teurastivat karjasta yhden sonnimullikan. Siitä otettiin parhaimmasta paikasta iso kimpale lihaa keittoa varten, mutta kun ei ollut aikaa jäähdyttää ensin lihaa, ei keitosta tullut hyvää. Kummasti ynisivät lehmät nuuskiessaan pellolle jätettyjä teurasjätteitä. Lienevätkö olleet järkyttyneitä, olihan se porukan ainoa poika.

18.6.44

Nyt istuskelemme täällä Huumolan maastossa, pienessä metsikössä, johon tulimme aamulla. Lähdimme edellisestä paikasta puolenyön jälkeen. Ennen lähtöä poltin päällikön määräyksestä kaiken kirjeenvaihdon, jota olikin kertynyt useita mappeja. Sain myös tehtäväkseni huolehtia tärkeimpien tavaroiden mukaan ottamisesta: kaksi telttaa, osa muonavarastoa. Vain reppuihin mahtuva hen kilökohtainen muona otettiin mukaan. Kiväärejä ja paljon muuta tavaraa jäi majapaikalle, ja marssin alkuvaiheessa heiteltiin mantteleita tien oheen.

19.6.44

Marssien Huumolasta Valkealaan, ei ole autoja käytettävissä. Matka oli raskas, kun edellisenä yönä ei nukuttu. Silmät tahtoivat mennä kiinni, ja välillä hätkähdin hereille marssiessa. Alkumatkasta häiritsivät lentokoneet kovasti. Usein juostiin ojiin tai metsiin ilmasuojiin, se oli väsyttävää juoksentelua ja ryömimistä. Mutta kun oltiin kotiin päin menossa, yritettiin olla hilpeitä, jopa hieman laulella. Taas huhu aselevosta liikkeellä. Illalla se kuoli, kun iso joukko lentokoneita tuli pommittamaan. Kolme konetta putosi.

20.6.44

Vein kymmenen sairaankantajaa pataljoonaan, joka odotteli etenevän vihollisen yhteydenottoa asemissa erään peltoaukean laidassa. Matkalla pataljoonan komentopaikalle, johon minun piti miehet opastaa, tuli vastaamme joukkoja poispäin linjalta. Erään komppanian päällikkö marssi joukkonsa kärjessä paljaspäin, ilman puseroa. Jotkut olivat ilman lakkia, ja yhdellä ei ollut päällyshousuja, eikä kaikilla ollut aseitakaan. Joku hipsutteli paljain jaloin. ”Älkää menkö pojat sinnepäin, siellä on paha olla”, huutelivat meille. Jätin ne kymmenen miestä komentopaikan läheisyyteen odottamaan noutajaa, jonka piti viedä heidät määrättyyn paikkaan odottamaan tilanteen alkamista.

Parin tunnin kuluttua tohtori ilmoitti, että seitsemän miestä oli lähtenyt käpykaartiin ja minun täytyi taivaltaa sama matka uudestaan, ottamaan selvää, ketkä olivat poistuneet. Asia ei selvinnyt pataljoonassa, vaan jouduin etsimään komppanian asemistaan, jossa odottivat vihollisen tuloa. En tuntenut paikkoja enkä tilannetta, joten hämmästyin, suorastaan säikähdin, kun pellon reunaa kävellessäni huomasin yllättäen kiväärinpiippuja sojottamassa minua päin metsästä. Kuivan ojan pohjalla olivat miehet asemissa, ja minä huomasin käveleväni välimaastossa, ei-kenenkään- maalla. Tässä olikin juuri se komppania, jota etsin, ja pian löysin ne kolme jäljelle jäänyttä sairaankantajaa vanhan kivisen perunakellarin takaa odottelemassa tilanteen alkamista. ”Taisivat pojat tehdä viisaasti, kun lähtivät lipsimään”, arvelivat miehet.

Taivalsin sitten takaisin yksikkööni tiheän kuusikon ja aukeiden peltojen kautta. Ikävä siellä oli yksin kulkea, kun kranuja alkoi jo tulla maastoon vähän joka puolella. Tuli mieleen ajatus, että jospa täällä haavoittuisi, yksin tuntemattomassa maastossa. Sitten keskittyikin ammunta juuri niille seuduille, johon miehet jätin.

Haavoittuneita tulee melko runsaasti. Olen auttamassa sidonnassa jatkuvasti. Toimistotehtävät ovatkin vähissä ja turhantuntuisia. Eikä toimistosta ole muuta jäljelläkään kuin yksi vihko ja kynä taskussa.

Ajatukset pyrkivät sinne kotipuoleen, rakkaitten luo. Välillä tuntuu, että viimeisiä aikoja tässä pyristellään ja jännätään. Kranaatit räjähtelevät ympärillä tiheästi asutussa mökkikylässä. Tulipalot loimuavat, kiväärit rätisevät, konekiväärit höpisevät, ihmiset tappavat toisiaan.

21.6.44

On taas yksityinen merkkipäiväni, ja minä nostelen veljiä auton lavetille. Osa heistä pääsee kaatuneiden evakuoimiskeskukseen, osa kenttäsairaalaan. Kirjoitin tänään viimeisen toivomukseni paperille, jonka suljin kuoreen. Tuntuu siltä, että on syytä huolehtia omista asioista juuri nyt.

Ehkä syntymäpäiväni kunniaksi tavallista meluisampi herätys. Lentokoneet lentelevät risteillen hyvin alhaalla, ne ampuvat pikatykeillä ja konekivääreillä. Viereisen mökin savupiippu hajosi, ja osuuskaupan rakennus palaa… Istumme asuintalomme perunakellarin ovella tarkkaillen tilannetta ja odottaen osumia. Ilmassa vonkuu, paukkuu ja suhisee, vingahtelee ja sähisee sirpaleita ja kk-suihkuja. On käynnissä hyökkäys, ja se tietää sitä, että kohta taas muutetaan.

Iltapäivällä muutimmekin Konkkalan kansakoululle, kolme kilometriä kotia kohti. Jyrinä ja ulvonta on jatkuvaa.

Koulun pihassa yllätin muutamia miehiä meidän reppujemme kimpussa. Olimme jättäneet reput koulun portaille tutustuessamme tulevaan majapaikkaamme. Tullessani hakemaan omaani olivat miehet siirtäneet muonavarat omiin reppuihinsa. Minulla oli pistooli vyölläni, ja kun huomasin tavarat huiskin haiskin maassa, huusin pistoolia heilutellen pojille, kehottaen heitä palaamaan. Kiltisti ne pojat tottelivatkin, kun eivät tienneet, että pistoolini ei ole koskaan ladattu. Ehdin kysellä pojilta kuulumisia, ja he kertoivat olevansa ensimmäisen pataljoonan miehiä, lähteneensä lipsimään, niin kuin toisetkin. ”Nyt häipykää”, sanoin, ja nopeasti ne pojat häipyivätkin. Kun joukkueemme muut miehet tulivat paikalle, intoili Lehto: ”Olisit ampunut yhden pelokkeeksi, saatana.”

22.6.44

Nukuimme yön koulun pannuhuoneessa. Raskaampi tykistö siirtyy taakse, mutta pienemmät pelit paukkuvat koko yön.

Ensimmäinen niistä seitsemästä, jotka eilen livistivät, palasi illalla. Oli eksynyt toisista, jouduttuaan kranaattikeskitykseen välittömästi minun lähdettyäni. Mies oli saanut pommiryöpyssä tärähdyksen, poski turvoksissa ja pieniä sirpaleita ihossa.

23.6.44

Aamulla kello 4.30 muutimme Juustilaan. Eilisestä olinpaikastamme lähdettyä oli seutua pommitettu kovasti, ja haavoittuneita tulee paljon. Perääntymistä jatketaan, kotia kohti ollaan menossa.

24.6.44

Lappeenrannasta on tulossa saksalaista apua kaksi jalkaväkidivisioonaa ja yksi panssaridivisioona. Tietoon ei oikeastaan reagoida mitenkään. Ehkä jotkut ovat pahoillaan, sillä tietäähän huhun toteutuminen sodan jatkumista.

25.6.44

Jalkaterään haavoittunut mies oli saanut ensiavun joukkojensidontapaikalla. Hevospelillä meille tuotaessa oli kranaatti räjähtänyt lähellä, ja silloin tuli monta reikää lisää ympäri kehoa. Niitä reikiä sitten meillä etsittiin ja sidottiin, jouduttiin vähitellen riisumaan mies alasti, vaatteet olivat seulana. Reikienlöytämisessä mies auttoi itsekin. ”Tuossa on vielä yksi”, hän sanoi samalla kun työnsi peukaloaan kylkikaaren alla olevaan sormenmentävään reikään. Lienee ollut sokissa ja morfiinin vaikutuksesta tunnoton, kun yritti olla puhelias kertoillen tapauksen yksityiskohtia. ”Emmä luule, et mulla mitään heikkoa muuten on, mutta toi jalka tuntuu vähä sellaselt omituiselta. Ja mikähän tos silmäs on, se tuntuu myös sellaselt, mä en oikee näe.” En viitsinyt kertoa hänelle, että jalkaterää hänellä ei ole lainkaan eikä toista silmää, se oli valunut poskelle epämääräisenä klönttinä. ”Siihen on varmaan mennyt roskia, kyllä ne kenttäsairaalassa sen putsaa. Koeta nyt nukkua, jos voit”, yritin lohdutella.

26.6.44

Olemme muuttaneet Juustilan ohi kotia kohti, paikkakuntien nimet eivät ole käyneet selville. Toimimme isohkon maalaistalon tuvassa ja pihassa. Paikat käyvät ahtaiksi haavoittuneiden paareista. Osa miehistä on sidottu joukkojensidontapaikalla. Heillä on jo siellä kiinnitetty lappu rintaan, josta näkyy haavoittumisaika ja hoitotoimenpiteet.

Aamuyöllä kovaa tykistötulta, paljon haavoittuneita. Kaikki autot pysäytetään, ja jos vähänkin tilaa on, lastataan niihin haavoittuneita. Eräs päähän haavoittunut oli tänne tuotaessa niin heikossa kunnossa, että pojat nostivat hänet kaatuneiden joukkoon ja pastori kiinnitteli asiaankuuluvia lappuja miehen rintamukseen. Kiertelin katselemassa vainajia, että olisiko siellä tuttuja, totesin, että tämä mieshän elää vielä, hengitys korahtelee ja valtimo sykkii, heikosti kyllä. Puoliavoimet silmät näyttivät elottomilta. Kerroin huomiostani tohtorille, ja mies nostettiin pois kuolleiden joukosta siksi kunnes ”se on selvä”. Kun siinä sitten toisia sidottiin ja lastattiin autoihin, alkoi mies yhä äänekkäämmin korista ja oksennella. Hänet nostettiin kuorma-autoon, ja hän pääsi kenttäsairaalaan. Miten lienee lopuksi käynyt?

Tuossa päättyi erään toisen nuoren miehen sota, hän pääsi kotiin omaistensa luo. Kranaatti räjähti tiellä, jota pitkin hän rintaman vetäytyessä oli matkalla länteen, lähemmäksi kotiaan. Kuinka kauan hänen kotimatkansa olisi kestänyt, jos ei kranaatti olisi tullut niin lähelle, en tiedä. Nyt matka alkoi nopeutua. Häneltä murskautui toinen käsi ja reisi, hän sai isot haavat lonkkaansa ja istumalihakseen, yksi iso sirpale tunkeutui lantiosta sisään ja tuli haaroista ulos. Voi niitä jälkiä. Eipä hänen kotiintulonsa ole ilo omaisille.

28.6.44

Tykistö ampuu, yhtämittaista jylinää. Lentokoneet vilkkaassa toiminnassa. Odotetaan paljon haavoittuneita.

Tänään tulivat ne nuorimmat käpykaartiin lähteneet pojat sotapoliisin saattelemina. Tohtori piteli heitä vähän pahoin, likisteli kurkusta ja retuutteli julman näköisenä, puhui perkeleistä.

Uuno F. Inkinen: Sotapäiväkirja. Like & Suomen Rauhanpuolustajat.

Uuno F. Inkinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Sellosalin syksy 2018