london calling

london calling

Lontoon katusokkelo on loputon ja eksyttävä. Joskus pilvisenä tai sumuisena päivänä ainoa keino etsiä oikeaa ilmansuuntaa on, jos sattuu näkemään, kun bussikuski tauollaan rukoilee Mekkaan päin. Sokkelosta selviää bussilla ulos puolessatoista tunnissa, ja lähes sama aika kuluu Walesiin pääsemiseksi.

Walesissa Breconin idyllinen kylä lymyää laaksojen ja kukkuloiden keskellä. Joskus untuvainen pilvivaippa peittää sen kokonaan näkyvistä. Hiljaisuuden voi aistia joka solulla, varsinkin öisin. Etelä-Walesin korkeimmalle huipulle Pen y Fanille selviää kävellen ja jyrkimmissä kohdissa ryömien neljässä ja puolessa tunnissa laakson pohjalta. Nousua kertyy lähes 900 metriä merenpinnasta.

Huipulla tuulee kovaa, ja vaikka walesilaiset pitkähäntäiset lampaat ovatkin atleettisen oloisia ja käyskentelevät korkealla vuorten kupeilla, eivät nekään huipulla asti viihdy. Sen sijaan haukat leijailevat taivaalla ja korpit, yllättävää kyllä, vielä korkeammalla. Niiden musta siluetti suoraan pään yläpuolella tuntuu uhkaavalta.

Jos lampaita lähestyy ystävällisesti, niiltä saattaa saada vastalahjaksi pari lanttua. Useimmiten ne kuitenkin kulkijan nähdessään loikkivat kauemmaksi ja tuijottavat vierasta turvallisen välimatkan päästä jauhaen leukojaan kuin Jenkki-mainoksessa konsanaan. Ainoat äänet, joita jylhillä kukkuloilla voi kuulla, ovat tuulen tuiverrus ja omien askelten natina kosteassa, saniaisen valtaamassa ruohikossa.

Ihmisiä tavatessa voi keskittyä kuuntelemaan paikallista kieltä, joka kuulostaa lähinnä piirroselokuvien hahmojen hassunkuriselta puheelta ja suomalaiselle ainutlaatuisen käsittämättömältä.

Kirjoittaja opiskelee graafista suunnittelua Lahden muotoiluinstituutissa ja oli vaihto-oppilaana London Metropolitan Universityssä.

Reetta Nykänen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu