vääristyneitä eläinkuvia

Ennen kuin ryhdyin laskemaan lampaita sanoin äidille, että ne eivät sitten ole karkumatkalla teurastukselta vaan pomppivat iloisena omasta halustaan aidan yli sinne vehreämmälle puolelle.

Olin taannoin äitini luona yökylässä. Emme kumpikaan saaneet nukkumaan mennessämme unta, joten sovimme, että laskemme mielessämme lampaita. Sehän on vanha hyväksi todettu tapa saada unta ilman ylimääräisiä nukutusaineita. Ennen kuin ryhdyin laskemaan niitä lampaita sanoin äidille, että ne eivät sitten ole karkumatkalla teurastukselta tai keritsemiseltä turvaan vaan pomppivat iloisena omasta halustaan aidan yli sinne vehreämmälle puolelle. Onhan ruoho tunnetusti vihreämpää aidan toisella puolella!

Sitäkös äiti ihmettelemään, ei hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että lampaat jostain pakenisivat tai pulaan joutuisivat äidin viimein nukahtaessa kesken loputtoman lammasjonon laskemisen. Minä kuitenkin olen tässä jo monena yönä valvoessani pähkäillyt sitä, mihin ne lampaat oikeasti aidan yli menevät.

Mitä ovat vanhat eläintarut ja -sadut meille lapsille oikein viestineet? Muisteltuani kaikenlaisia taruja ja piirrettyjä elokuvia, jotka kertovat eläimistä, mieleeni muistui monta tarinaa, jossa kaikki ei täsmää nykyisen tietoni kanssa.

En käsittänyt pienenä, miksi minut, joka oli valittu sudeksi Punahilkka-leikissä, piti tappaa ja tulla täytetyksi kivillä. Se oli kammottavaa. En suostunut moiseen, eikä varmaan tarinan susikaan olisi suostunut. Tarinahan perustui siihen, että susi söi pikku Punahilkan isoäidin ja suunnitteli myös sankarittaren popsimista suihinsa.

Nyt vanhempana olen kyllä ymmärtänyt, etteivät sudet syö ihmisiä. Ne ovat villieläimiä, jotka pelkäävät ihmistä enemmän kuin meillä olisi syytä pelätä susia.

Rupesin miettimään Walt Disneyn tuotantoa, joka nykyään varmasti kattaa suurimmaksi osaksi lapsille ja miksei aikuisillekin suunnatut eläinpiirretyt. Aku Ankan itsekkyydestä, Roope Ankan ahneudesta ja Hessu Hopon hölmöydestä ärsyynnyin jo lapsena. Mielestäni tarinat, jotka perustuivat pelkästään esimerkiksi rahan tavoitteluun, eivät olleet viihdyttäviä tai kiehtovia.

Myös Disneyn kilpailijan Looney Tunesin hahmojen toisiinsa kohdistama väkivalta järkytti. Ei väkivalta sinänsä, vaan se, että lapsille näytettiin kerta toisensa jälkeen Sylvesterin ja Tipin sekä vaikka Maantiekiitäjän ja Kelju K. Kojootin välistä sadistista ajojahtia.

Looney Tunesin tapa houkutella katsojia näyttämällä toinen toistaan kammottavampia väkivaltakeinoja päihittää toinen eläinhahmo sai minut miltei voimaan pahoin. Eläimet eivät kestä mitä tahansa, päinvastoin! Mitä jos lapset luulevatkin, että eläin kestää minkä tahansa kohtelun? Näiden varmasti lasten viihdykkeeksi suunniteltujen piirrettyjen muisteleminen sai minut tajuamaan, mistä eräs poika sai päähänsä alkaa heitellä hamsteriaan kattoon niin, että hamsteri lopulta kuoli, ja mistä toinen poika keksi lämmittää hiirtänsä mikroaaltouunissa, kunnes jäljellä oli eloton eläin.

Itse olen pienenä perehtynyt moniin taidokkaasti tehtyihin, lapsille suunnattuihin piirroselokuviin, joissa eläinten kohtaloa on käsitelty suht totuudenmukaisesti ja siten myös raa’asti. Hyvä tapa kuvata ihmisten suuruudenhulluutta on mielestäni George Orwellin Eläinten vallankumous, jossa sioista tehdään pahoja vallanhimoisia eläimiä. Boxer-hevosen vienti liimatehtaalle kirvoitti varmasti monet kyyneleet, ja hyvä niin. Se kuvasi juuri sitä mitä eläimille surutta jatkuvasti tehdään.

Minusta lasten olisikin syytä tietää, että eläimiä viedään teuraaksi, niitä kasvatetaan turkiksiksi, eläinten nahkoja käytetään puvustukseen ja sisustukseen, eläimistä tehdään paljon kaikenlaista muuta kuin mitä mielikuvituksellisimmista julmuuksista sankarin tavoin selviäviä piirroshahmoja.

Uskalsin kuitenkin tuudittautua uneen laskemalla villapalleroita sinne aidan toiselle puolelle ja tiedän, etteivät ainakaan nuo lampaat nukahtaessani päätyneet teuraaksi.

Leona 25 v.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu