tuomas alatalo | matkustamisen riemua

Asuimme talojen kattojen yläpuolella. Katoilla tönöttivät savupiiput, joita ei voinut olla ihailematta, niin taidokkaita reikäkuvioita niissä oli.

Kun pikkusisko lähti Lissaboniin opiskelijavaihtoon, pyysin päästä matkustamaan Portugaliin. Reissuun lähdettiin torstai-lennolla Helsingistä Etelä-Portugaliin Faroon. Jännitin etukäteen lentomatkaa, vaikka tiesinkin tunteen entuudestaan, sen kun kone tärisee kiihdyttäessä. Pitkään tuntuu vatsassa kouristus, kun kone irtoaa maanpinnalta, tutisee ja kääntyy yläviistoon, korvat menevät lukkoon ja paukahtavat auki. Suussa tuntuu olevan osteri, ja huulet ovat paperia. Huuto karkaa, vaikka yritän estää. Kone kääntyy vaakaan, ja ote äidin kädestä ja isän käsivarresta saa kirvota.

Maahan tulo on jo paljon helpompi kestää. Ulkona oli kesä, vihreää ja kukkien tuhatloisto. Jouduimme tyytymään farmariautoon, koska isommat olivat liian kalliita vuokraltaan. Onneksi isä jaksaa nostaa minut vielä pyörätuolista etupenkille. Lähtökohta oli, ettei pyörätuolia tarvitse purkaa, vaan se mahtuu kokonaisena autoon. Pysähdyimme Faroon tornien ja muurin juurelle. Löysimme hotellin, jossa oli hissi. Asuimme talojen kattojen yläpuolella. Katoilla tönöttivät savupiiput, joita ei voinut olla ihailematta, niin taidokkaita reikäkuvioita niissä oli.

Haikaranpesien tuhdit isännät yllättivät minut. Kirkkojen tornit, erilaiset korkeat katot ja monihaarainen katulamppu toimivat pesänpohjana.

Matka jatkui. Appelsiini- ja mandariiniviljelmiä tienvarsilla, savipajoja, oliivilehtoja ja sottuisia lammaslaumoja. Välillä hökkeleitä, välillä valkoiseksi kalkittuja taloja. Perillä Lissabonissa vastassa suurkaupungin autovyöry ja vauhti erilainen kuin tutussa Helsingissä. Tapasimme siskon ja opiskelukaverin ja heidän opastuksellaan löysimme yöpymispaikkaamme, taloon kauniissa omakotitalojen lähiössä. Onneksi se oli yhdessä tasossa, pyörätuolini kannalta.

Tähtäsin tutustumaan nähtävyyksien ohessa tavalliseen elämään ja liikkumiseen suurkaupungissa. Tutuimmiksi tulivat ehkä junat. Asemilla oli tavattoman ystävällisiä vartijoita, jotka neuvoivat, kuinka päästään oikealle laiturille ja miten lippu leimataan, millä asemalla vaihdetaan junaa. Junaan pääsi yleensä helposti. Vain yhdessä junassa oli korkeampi nousu ja nostajia tarvittiin. Invapaikka oli tilava ja seinässä vyöt kiinnitystä varten – yhden yhtiön junissa ainakin. Junalla pääsi kätevästi Tejo-joen toiselle puolelle Euroopan pisintä riippusiltaa pitkin. Oli mahtavaa katsella suurista ikkunoista kaupunkia alapuolella. Yhtäkkiä edessä kohosi Kristuspatsas, ja reilun matkan jälkeen eteen tuli vesijohto, korkeiden kaarien rakennelma, joka teki erikoisen roomalaisen vaikutelman. Metroa kokeilin kerran. Alas lipunmyyntipaikalle pääsi mukavasti hisseillä, mutta tunneliin oli monia portaita. Onneksi oli mukana omia kantajia, vaikka kyllähän apua pyytämällä saa.

Pyörätuolin työntäminen kapeilla jalkakäytävillä oli työlästä, mutta siten sain nähdä talojen kaakelein koristeltuja seiniä ja katujen upeita kivistä sommiteltuja kuvioita. Puikkelehtiminen välillä vaarallisen vilkkaan liikenteen seassa oli taitolaji.

Nyt istun kotona. Liikkuminen Portugalin vilinässä on muisto, kiinnostava ja kutittavan jännittävä. En yhtään ihmettele sitä, että siellä vammautuu liikenteessä niin paljon ihmisiä, mutta missä he ovat? Pyörätuolilla liikkuvia ei ollut yhtään enempää kuin Helsingissä, vaikka oltiin miljoonakaupungissa. Tuntuu kuin olisin ollut poissa kauan, niin vahvasti koin tuon matkan. Minulle on osunut onni, minulla on ihmisiä, jotka vievät minut kokemaan ja kokeilemaan.

Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu