diktatuurin lapsi

”Varmaan kaikki murrosikäiset fantasioivat jossain vaiheessa, että heidät on adoptoitu, mutta minä en voinut sulkea epäilyjä pois”, Horacio kertoo.

Pikkuinen Horacio Pietragalla Corti oli tottunut kutsumaan muutamaa kerrosta alempana asuvaa upseeria sedäksi. Herman Tefzlaff oli kuitenkin monella tapaa merkittävämpi kuin muut naapurin sedät. Horacion äiti siivosi upseerin kotia ja pesi hänen pyykkiään, ja upseerin samanikäinen tytär oli Horacion leikkikaveri.

Horacion varhaislapsuudessa Argentiinaa hallitsi kenraali Videlan sotilasjuntta, mutta lasten elämää se ei koskettanut millään tavalla. Vasta nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin Horacio on saanut tietää, kuinka paljon nuo usein televisiossa esiintyneet univormupukuiset miehet vaikuttivat hänen kohtaloonsa.

Niin sanotun likaisen sodan aikana vuosina 1976–83 sotilasjuntta tappoi arviolta 30 000 poliittista vastustajaansa: ammattiliittojen keskeisiä vaikuttajia, vasemmistolaisia aktiiveja ja muita vaarallisiksi katsomiaan argentiinalaisia. Samalla noin 500:lle tapettujen vanhempien sylivauvalle etsittiin uusi koti diktatuurin eliitin perheistä.

Lasten välitys oli pitkälle organisoitua: Sotilasperheet odottivat, että raskaana olevat opiskelijatytöt saisivat lapsensa synnytettyä salaisissa pidätyskeskuksissa. Synnytyksen jälkeen äidit tapettiin pudottamalla heidät lentokoneesta Rio Platan lahteen.

Murrosiässä Horacio venähti paljon kavereitaan pidemmäksi, lopulta liki kaksimetriseksi. Tai oikeastaan häntä ei silloin vielä kutsuttu Horacioksi vaan Cesar Sebastian Castilloksi. Pituuskasvu hämmensi Horaciota, sillä hänen vanhempansa eivät olleet erityisen pitkiä. Kummallakaan vanhemmista tukka ei kihartunut, kuten Horaciolla, ja muutakaan yhdennäköisyyttä ei löytynyt, vaikka Horacio kuinka yritti.

Horacion vanhemmat olivat muuttaneet Buenos Airesiin maalta ja olivat luonteeltaan varsin sulkeutuneita ja vähäpuheisia. Nuori Horacio puolestaan oli vilkas eikä pelännyt jutella vieraille ihmisille.

”Varmaan kaikki murrosikäiset fantasioivat jossain vaiheessa, että heidät on adoptoitu, mutta minä en voinut sulkea epäilyjä pois”, Horacio kertoo. ”Psykologit sanovat, että viiden ensimmäisen elinvuoden aikana lapsi kopioi persoonansa vanhemmiltaan. Minä en kopioinut vanhemmiltani mitään.”

Lukion jälkeen Horacio ei tiennyt, mitä tehdä elämällään. Hän aloitti opinnot eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa mutta jätti urakan kesken vuoden jälkeen. Hän löysi elämänsä naisen, Magalín, työskenteli supermarketissa ja pitseriassa ja jakeli pakettiautolla olutta ravintoloihin.

Horacio täytti 25 vuotta ja asui yhä vanhempiensa luona, kuten useimmat samanikäiset argentiinalaiset. Enää hän ei epäillyt, oliko hänet adoptoitu. Hän oli siitä varma. Sotilasdiktatuurin aikana tapettujen lapsiensa kadonneita lapsia etsivä järjestö Plaza de Mayon isoäidit (Las Abuelas de Plaza de Mayo) julisti joka paikassa: Epäiletkö alkuperääsi? Ehkä juuri sinä olet etsimämme lapsenlapsi. Sanomalta ei voinut välttyä.

Isoäitijärjestö liimasi julisteita seiniin ja levitti suuria ”älä jää epäilemään” -lakanoita jalkapallokentillä otteluiden puoliajalla. Horaciota vaivasi, oliko hän yksi kadonneista vai muuten vaan adoptoitu. Vanhempiensa kanssa, joita hän nyt piti kasvattivanhempinaan, Horacio ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Tuona aikana alakerran setä Herman Tefzlaff oli jäänyt eläkkeelle everstiluutnanttina ja lopulta saanut kahdeksan vuoden vankilatuomion, joka huonon terveydentilan vuoksi muutettiin sairaalahoidoksi suljetulla osastolla.

Tefzlaffien tytär ei ollut heidän omansa, vaan Hilda Victoria Montenegro, joka kaapattiin yhdessä vanhempiensa kanssa alkuvuodesta 1976. Hilda oli tuolloin vasta 13 päivän ikäinen, ja hänet oli kastettu kaksi päivää aiemmin. Hilda erotettiin vanhemmistaan, ja hänen vanhempansa tapettiin.

Herman Tefzlaff puolestaan oli armeijan salaisen pidätysyksikön päällikkö. Hän ja hänen vaimonsa María del Carmen Eduartes eivät kyenneet saamaan lapsia. He päättivät käyttää sotilasvaltaa hyväkseen ja adoptoivat Hildan. Tuttu lääkäri suostui kirjoittamaan heille väärennetyn syntymätodistuksen, joka osoitti Hildan Tefzlaffien tyttäreksi.

Lopulta tyttöystävä Magalí sai patistettua empivän Horacion ottamaan yhteyttä Plaza de Mayon isoäiteihin. Asia oli selvitettävä ennen perheen perustamista.

Paljastui, että isoäidit olivat jo pitkään tutkineet yhtä kadonneen lapsen tapausta ja tuo lapsi saattoi olla Horacio. Varmuuden alkuperästään Horacio sai vuosi sitten huhtikuussa, kun hänen dna:nsa todettiin vastaavan vuonna 1975 murhatun Horacio Miguel Pietragallan ruumiista otettua dna:ta. Horacio sai myös tietää olevansa oikeasti 27-vuotias, eikä 26-vuotias, kuten oli aiemmin luullut.

Samana päivänä kun dna:n yhteensopivuus vahvistettiin, Horacio tapasi biologiset sukulaisensa, jotka olivat etsineet häntä 27 vuoden ajan.

”He sanoivat, että minulla on samanlaiset kasvot ja eleet kuin isälläni. Liikutan käsiäni samalla tavalla, ja myös minua närästää ruuan jälkeen.”

Päivä oli rankka, mutta Horacio oli tyytyväinen. Hän tunsi lopulta olevansa kypsä perustamaan perheen elämänsä rakkauden kanssa.

Horacion isä ja äiti olivat aktiivisia peronisteja. Diktatuuria edeltävä hallitus oli peronistinen. Se pyrki vahvaan hyvinvointivaltioon ja tulonsiirtoihin rikkailta köyhille. ”Kansalliseksi uudelleenorganisointiprosessiksi” itseään nimittävä sotilasjuntta alkoi ajaa rikkaita ja diktatuurin eliittiä hyödyttävää talouspolitiikkaa. Ja vainota poliittisia vastustajiaan.

Horacion isä Horacio Miguel Pietragalla opiskeli sosiologiaa ja teki vapaaehtoistyötä köyhissä kaupunginosissa opettaen ihmisiä lukemaan. Äärioikeistolainen AAA-järjestö tappoi Horacio Miguel Pietragallan vuoden 1975 lopulla. Hän oli kuollessaan 26-vuotias.

Horacion äiti Liliana Corti oli tuolloin 25-vuotias psykologian opiskelija ja neljännellä kuukaudella raskaana. Maaliskuun 11. päivänä vuonna 1976 hän synnytti pojan, jonka nimesi tämän kuolleen isän mukaan Horacioksi. Kahden viikon kuluttua kenraali Videlan sotilasjuntta kaappasi vallan ja Liliana Corti katsoi parhaaksi kadota lapsensa kanssa maan alle.

Liliana Corti ehti piileskellä vain viisi kuukautta ennen kuin Buenos Airesin poliisi löysi talon, jossa hän ja kaksi hänen kumppaniaan majailivat. Poliisit tappoivat aikuiset ja veivät pienen Horacion mukanaan.

Herman Tefzlaff oli suunnitellut luovuttavansa Horacion ystäväpariskunnalleen. Viime hetkellä pariskunta alkoi kuitenkin katua eikä halunnut kaapattua lasta kotiinsa. Horacion kasvattiäiti oli tuolloin siivoamassa Tefzlaffin kotia ja kuuli osan keskustelusta. Hän kuuli, että orpolapsi oli vailla kotia, muttei sitä, mistä lapsi oli peräisin. Hän tarjoutui adoptoimaan lapsen. Tefzlaff suostui, koska ei tiennyt, mitä lapselle tekisi.

Niin Horacio päätyi maalta Buenos Airesiin muuttaneiden puusepän ja kotiapulaisen perheeseen pikkuveljeksi heidän biologiselle tyttärelleen. Horacion kasvattivanhemmat eivät olleet poliittisesti aktiivisia, joten he, kuten suuri osa Argentiinan kansasta, eivät tienneet mitään julmuuksista, joita diktatuurin aikaan tapahtui. Kasvattivanhemmistaan Horaciolla ei ole pahaa sanottavaa. ”He kasvattivat minut kuin oman pojan.”

Kun demokratia palasi Argentiinaan vuonna 1983, Horacion kasvattivanhemmille valkeni, mistä heidän ottopoikansa oli peräisin. Tieto oli järkytys, mutta pariskunta päätti vaieta asiasta. He pelkäsivät alakerran upseeria, sillä demokratian paluu oli osittain näennäistä. Sotilailla oli edelleen vaikutusvaltaa, ja Raúl Alfonsínin hallitus päätti, että kansallisen yhtenäisyyden takia diktatuurin aikaisia hirmutöitä ei aleta tonkia.

Turvatakseen perheen toimeentulon Horacion kasvattiäiti halusi jatkaa työskentelyä Tefzlaffin kotiapulaisena. Lisäksi kasvattivanhemmat pelkäsivät, että heitä rangaistaisiin. Suurin pelonaihe oli kuitenkin Horacio, tai Cesar, kuten he poikaa kutsuivat. Pariskunta pelkäsi, että rakas ottopoika hylkäisi heidät, jos saisi kuulla totuuden.

Haastattelua edeltävänä päivänä Argentiinassa oli äitienpäivä. Se oli Horaciolle ensimmäinen äitienpäivä, jolloin hän tiesi totuuden omasta alkuperästään. Hän vieraili kasvattiperheensä luona, ja tunnelma oli rauhallinen. Vaikka Horacio alkuperästään kuultuaan muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa, välit kasvattiperheeseen säilyivät lämpiminä. Horacion alkuperästä ei ole keskusteltu enempää kuin on ollut pakko.

Entä nyt, paitsi perheen perustaminen Magalín kanssa? Horacio aikoo opiskella valtio-oppia ja ehkä sosiologiaa Buenos Airesin yliopistossa, ”jotta voisi ymmärtää isää ja äitiä ja ehkä tehdä joskus politiikkaa”. ”Muttei sillä tavoin kuin politiikkaa tehdään nyt, että vaan ryöstetään”, Horacio puuskahtaa.

Hän työskentelee nyt isoäitijärjestö Abuelas de Plaza de Mayon tiedottajana ja rohkaisee epäröiviä nuoria ”etsimään todellista identiteettiään”.

Horacio on järjestyksessä 75. nuorukainen, jonka ”identiteetin” isoäitijärjestö on ”palauttanut”. Isoäideillä riittää vielä työsarkaa, sillä kaapattuja vauvoja oli yhteensä viitisensataa. Eivätkä kaikki ole isoäideille niin kiitollisia kuin Horacio.

Hilda esimerkiksi on edelleen katkera siitä, että hänen kasvatti-isänsä, everstiluutnantti Herman Tefzlaff joutui päättämään päivänsä vangittuna. Tefzlaff kuoli vain pari kuukautta sen jälkeen kun Horacion oikea henkilöllisyys oli varmistunut, joten Plaza de Mayon isoäitien oikeusprosessia everstiluutnanttia vastaan ei ehditty saada päätökseen.

Toisin kuin Horaciolle kävi ottovanhempiensa kanssa, Hilda omaksui Tefzlaffin arvomaailman ja pitää tätä elämänsä pelastajana. Siitäkin huolimatta, että tutustui myös biologisiin sukulaisiinsa. Hildalla on omia lapsia, eikä hän halua ryhtyä samanlaiseen identiteetinmuokkausprosessiin kuin Horacio.

Lapsuudenystävät eivät enää ole puheväleissä.

Antti Kivimäki

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu