marjaliisa siira | priorisointia

Rahat ovat loppu, ovat kaikki Helsingin poliitikot ja virkamiehet jankuttaneet viime vuosina.

Pari vuotta sitten Helsingin kaupunginhallituksen jäsen, herra B, lausahti ääneen, että ”e-hei, ei me voida hoitaa kaikkia sairaita, kun ei ole rahaa”. B sai kansan kaduille osoittamaan mieltä. Miltä arvopohjalta noin kalsea lausunto lähtee, ihmeteltiin.

Rahat ovat loppu, ovat kaikki muutkin Helsingin poliitikot ja virkamiehet jankuttaneet viime vuosina.

Vietin karkauspäivän Pro kuntapalvelut -kansalaisliikkeen tilaisuudessa. Siellä osoitettiin, että rahaa on. Kaupungin ikiomat liikelaitokset tuottavat rutkasti voittoa, esimerkiksi Helsingin Energia yli sata miljoonaa euroa joka vuosi. Miksi kaupunki ei ole voinut siirtää euroakaan rahaa pullottavasta taskusta siihen tyhjään taskuun, kyseltiin.

Pikku-uutinen helmikuussa kertoi, että kaupunki ottaa vihdoin käyttöönsä Energian voittoja peräti yhden vuoden voiton verran. Tosin rahat aiotaan käyttää velkojen maksuun. Miksi ihmeessä, kun kaiken muun varakkuuden lisäksi kaupungin saatavatkin ovat suuremmat kuin velat, kansalaiset kyselivät.

Jos ylipormestarinna S erehtyisi kertomaan kansalle, miten asiat oikeasti ovat, hän julistaisi uudenvuodenpuheessaan siellä suuren kirkon rappusilla: ”Me budjetoimme taas tälle alkavalle vuodelle liian vähän rahaa terveydenhuoltoon. Teimme sen ihan tahallamme. Kyllä meillä on käytettävissä tarkat laskelmat kustannuksista ja niiden noususta. Budjetoimalla joka vuosi liian vähän saamme selvää säästöä, koska luonnollinen poistuma vähentää niitä kustannuksia.”

Itä-Suomessa asuva enoni on terve, vireä, langanlaiha eläkeläinen. Paitsi että kulumat polvissa ovat vaivanneet muutaman vuoden. Vasta kun laskeutuminen kellarin portaita pitkin kävi mahdottomaksi ja piti kontata, hän meni lääkäriin. Kuvattiin ja pantiin heti leikkausjonoon, pahat oli kulumat. Eno tiedustelemaan, että milloin se leikkaus tulisi. ”En osaa yhtään sanoa, kun tässä jonossa työikäiset menevät aina eläkeläisten ohi”, lääkäri lipsautti vahingossa.

Lähes kahden vuoden jonottamisen jälkeen ei ole enon polvia vieläkään leikattu. Liikkuminen on tuskallista, ja elämä on kutistunut hissutteluksi neljän seinän sisäpuolella. Kalastus on jäänyt ja kaikki muu. Vuosi sitten hän vielä laittoi kasvimaahan kasvamaan perunat, sipulit, porkkanat ja punajuuret. ”Mutta kyllä se homma muistutti lähinnä eläinrääkkäystä”, eno kuvasi.

Entinen kansanedustaja Aino Suhola maalaili jokin aika sitten radiokeskustelussa vanhustenhoidon tulevaisuutta railakkaasti: ”Nyt käydään keskustelua siitä, onko varaa vaihtaa vanhuksille vaippoja vai makuutetaanko heitä märissä vaipoissa. Tästä ei ole pitkä askel siihen, että otetaan käytöstä poistetut navetat uusiokäyttöön, pannaan vanhukset sinne ritilähäkkeihin ja puhdistetaan paloletkulla jätökset alta suoraan lantakaivoon.”

Vanhan tai sairaan ihmisen elämän kunnioittaminen on jo nyt häkkikanan tasolla, sellaiset arvot ovat vallalla. Terveydenhuollon hallinnossa lasketaan, kuinka paljon maksaa sairaan ihmisen yksi elinkelpoinen vuosi. Sitten katsotaan budjetista, kuinka monta elinvuotta voidaan kustantaa. Loput leikataan. Tätä tappomeininkiä nimitetään priorisoinniksi.

Suomen lääkärikunta haki 30-luvulla ahkerasti oppia Saksasta. Sitten he kouluttivat seuraavaa lääkäripolvea, joka nyt on korkeissa viroissa johtamassa terveydenhuollon hallintoa. Nenässäni alkaa tuntua pistävää kaasun hajua, kun ajattelen terveydenhuollon säästöjä.

Marjaliisa Siira, msiira@luukku.com

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu