tommy lindgren | väistämätön viha?

Kun yli 200 epäonnista madridilaista on kuollut maaliskuun valtavissa junaräjähdyksissä, tyhmempikin tajuaa, ettei Eurooppa vuonna 2004 välttämättä ole erityisen turvallinen paikka elää.

Viime syksynä matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Istanbuliin ja Moskovaan, ja jollain pelottavalla tavalla tsemurhaterroristien pommit tuntuivat seuraavan minua. Molemmilla kerroilla sain pian Suomeen palattuani katsella tv:stä, kuinka juuri tutuksi tulleita katuja ja rakennuksia koristivat räjähtäneiden autojen tummuneet korit, rikkoutuneet ikkunalasit ja maassa makaavat ruumiit. Tunne oli epätodellinen ja hyvin epämiellyttävä.

Kokemukset auttoivat näkemään vilauksen siitä rumasta pelosta, jonka varjoon istanbulilaiset ja moskovalaiset ovat joutuneet sopeutumaan. Ja nyt kun yli 200 epäonnista madridilaista on kuollut maaliskuun valtavissa junaräjähdyksissä, tyhmempikin tajuaa, ettei Eurooppa vuonna 2004 välttämättä ole erityisen turvallinen paikka elää. Ei vaikka oma koti olisi sen (toistaiseksi) turvallisimmassa nurkassa.

Madridin iskujen jälkeen myös Iso-Britanniassa ja Lontoossa on alettu valmistautua isoon terrorituhoon, jota viranomaisetkin kutsuvat jo avoimesti väistämättömäksi. Pelkoa on toki lietsottu pitkään, ja tuskinpa hallituksen edustajien puheet kymmenien potentiaalisten iskujen estämisestä ovat kovin kaukana totuudesta. Yhtä lailla totta lienee se, että yhä rajattomamman valtansa voimin poliisi ja oikeusviranomaiset ovat keränneet talteen myös monia syyttömiä.

Mutta miksi ihmeessä kymmenien tai satojen tavallisten lontoolaisten kuoleman pitäisi olla väistämätön?

Helpon vastauksen aineksiksi riittävät terroristit ja se niiden silmitön, kontrolloimaton pahuus. Pahuutta on paha väistää. Hankalampi vastaus taas ei tuijota pelkkään uhkaan, vaan käy käsiksi myös vihan siemeniin. Tähän espanjalaiset ovat pystyneet surunsa keskellä hämmästyttävän nopeasti – heti sen jälkeen kun maan hallitus ei enää voinut kiistää ääri-islamistien osuutta Madridin iskuihin. Ihmiset ymmärsivät pian, että vastenmielisillä verisillä terroriteoilla olikin yhteys Aznarin hallitukseen, joka vastoin kansalaistensa tahtoa oli päättänyt lähteä Bushin harvalukuisessa koalitiossa Irakin sotaan tasan vuosi sitten.

Pommeja seuranneissa vaaleissa espanjalaiset aloittivat saman tien väistämättömän uhan väistämisen. Ennaltaehkäisyn, joka on surullisen monen madridilaisen kannalta liian myöhäistä.

Madridilainen kirjailija ja äänekäs Irakin sodan vastustaja Almudena Grandes kirjoitti vaalien jälkeen The Guardian -lehdessä: ”Varmuus siitä, että uuden ja vahvan Espanjan suureksi johtajaksi väitetty Aznar tullaan historian kirjoissa muistamaan syyllisenä Madridin verilöylyyn, ei edes lohduta minua. Olemme päässeet eroon hänestä, ja minulla on kitkerä maku suussani.” Grandes kuvailee myös, miksi hän vain pari päivää pommi-iskujen jälkeen löysi itsensä osoittamasta mieltään hallitusta vastaan: ”Me olimme sanoneet ei sodalle, sodalle, joka oli vain heidän, Espanjan hallituksen, mutta joka oli singonnut ruumiita taloihimme, kaduillemme ja jalkakäytävillemme.”

Irakin sota ei ollut sotaa terrorismia vastaan. Viimeistään Madridin myötä siitä on kuitenkin tullut terrorismia aiheuttanut sota. Iskujen jälkeen Yhdysvallat on kiireesti yrittänyt vakuuttaa liittolaisiaan lujuuteen taistelussa terroristeja vastaan, ja onpa sosialistien vaalivoittoa jo ehditty kutsua terroristien edessä nöyristelyksikin.

Kukaan ei halua elää pelon vallassa. Jos se on nöyristelyä, että haluaa vastustaa kotiovella koputtavia silmittömiä verilöylyjä muullakin tavalla kuin kylvämällä pommeja ympäri maailmaa, eläköön nöyryys.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu