mustelma

Den Gud älskar lyckan får. Ei se voi minua tarkoittaa. Fammulla on aina se kurpitsailme, kun se sanoo sen, kallistuu yläpuolelleni, ja minua alkaa pissattaa.

Rafu työnsi paisuvaa lumipalloa eteenpäin hangessa. Kun pallo kasvoi, Rafun piti työntää sitä koko kropallaan. Se pyysi pipo vinossa minua auttamaan, ja minä menin. Me pysäytettiin pallo talon nurkalle. Äiti vilkaisi keittiön ikkunasta kulho kainalossaan ja survoi haarukalla jauhelihamössöä. Lihapullia, nam! Nälkä rupesi jo tuntumaan, vaikka olin päivällä syönyt kaksi lautasellista kalakeittoa ja lettuja vadelmahillon kera. Äiti heitti lentosuukon, mutta minä en. Illalla saat pussata, ajattelin, ja tunsin ohimenevän hetken, miten painaisin kasvoni äidin kaulaan kuin viileään lammikkoon. Silmä lakkaisi nykimästä.

”Mä en saa unta. Mä tarvin viileetä”, sanon, kun äidin kasvot leijuvat irti, kattoa päin kuin karannut ilmapallo. ”Ota jalat pois peiton alta, se viilentää.” Äiti istua kyppyröi säkkituolissa kerrossängyn vieressä. Säkkituolin herneet purisevat, kun äiti nojaa eteenpäin. ”Nyt mä sammutan valot.” Äidin käsi liitää kasvojeni yli ja tavoittaa pyykkipoikalampun valonappulan. Sitten käsi kelluu takaisin. Sormi pyyhkäisee matkalla kulmakarvojani.

Hämärä on vettä. Annan sen nousta kasvojeni yli. Äidin käsi lipuu pinnalla ja minun kasvoni ihan vähän vedessä, juuri kalvon alla. Pyjama on sukelluspuku, siinä on Atlantiksen kuvia lahkeissa. Äiti, kohta minä sukellan syvemmälle. Ethän sano sitä Fammun iltarukousta, kun siinä on se! En halua sitä, mutta se tulee taas: ”Den Gud älskar lyckan får.” Ei se voi minua tarkoittaa. Fammulla on aina se kurpitsailme, kun se sanoo sen, kallistuu yläpuolelleni, ja minua alkaa pissattaa, kun se katsoo minuun niin. Pitäisi mennä ulos ja avonaisesta autotallinovesta sisään, mutta joudun makaamaan sängyssä. ”Nu ska du vara snäll och sova.” Autotallin perällä on rintani korkeudella laatikoita ja niissä työkaluja. ”Nu ska du vara snäll och äta, annars tar Gud maten bort.” Ottaisin vasaran ja jakoavaimen ja rupeaisin töihin. Isä lyö naulan vinoon ja sihahtaa helvete, helvete minä sanon kitalakeeni, satans pumpa helvete.

Älä sano sitä, äiti!

Ei äiti sano sitä.

Sinä kuulet äiti, vaikken minä sano. Siksen minä tykkää olla toisten kanssa. Kohta minä sukellan, äiti. Muista aamulla, että sukeltajan pitää nousta hitaasti pintaan, muuten siltä järähtää korvat verille. ”Laulaisinko mä teille?” Äidin ääni syttyy kuin tähtisadetikku, sprakasticka isä sanoo, rätisemään huoneeseen. Nostan naamani pinnan läpi ylös, vaikka jalat ja kädet vetävätkin jo toiseen suuntaan. Haluan vielä katsoa tämän: ”Tummalla ratsulla jalassa on onnenkengät, kauas saat ratsastaa vuorten yli kohta lennät… hämärtää, laaksot jää, tanssii tähdet hepo laukkaa…” Haluaisinkin kiivetä äidin syliin, mutten kiipeä. Sitä paitsi Rafu on jo kiivennyt, tai oikeastaan pudottautunut, koska sillä on yläpetivuoro. Rafu haroo kämmenellä äidin tissiä. Nänni erottuu selvästi vaaleansinisen yöpaidan läpi.

Nyt olen tarpeeksi painava. Vesi kasvaa mereksi, ja merestä nousee hevoseni, unihevonen. Heippa, äiti! Ratsastan merihevosella suoraan kallionseinämän läpi, muttei se satu yhtään. Minä olen Timanttiratsastaja. Tandläkarn har diamantborr, och skivspelarn har diamantnål. Valas! Se puhuu isän äänellä.

Ratsastin, porasin ja soitin, ja pääsin kallion läpi! Ratsastin, porasin ja soitin, ja pääsin…

”Kom och lämp mej!” Rafu oli pyörittänyt toisen, pienemmän lumipallon ensimmäisen viereen. ”Lämp”, se tarkoitti ”hjälp”. Menin nostamaan Rafun pyörittämän pallon ison pallon päälle. Lumiukko sai vatsan. Rafu katsoi minuun ja hymyili. Sen pipo oli liukunut pyörittäessä takaraivolle ja putosi nyt lumeen, mistä Rafu kumartui sen poimimaan. Hiki liimasi Rafun tukan otsaan, kun se nosti päänsä pipo kädessään, ja jäi kahden vaiheille.

”Paa vaan pipo päähäs”, sanoin sille. Annars får man dödssjuka. Sitä en sanonut, mutta kuulin kyllä. Fammun ääni pisti minua silmäkulmaan. Nostin märän lapaseni siihen, mutta piti painaa lujempaa, ennen kuin se hiljeni. Se ehti sanoa lisää. Och sen far man upp till himlen.

”Mä en tahdo lentää, mä tahdon sukeltaa! Jag vill inte för fan!” syljin jättiläisäänellä.

”Inga flyga! Vi ska laga snögubbe”, Rafu sanoi tyynnytellen. Se oli jo pyörittänyt pienintä palloa vähän ja nosti sitä minua kohti.

Äiti pisti päänsä ovesta. ”Älä kiusaa pikkuveljeäs, Antsku.” Anton, minä korjasin, sun piti sanoa Anton, mutten ääneen. Senkus sanot Antsku vaan, mutta tässä se ei päde, jatkoin mykkänä. Minä mitään kiusannu, ja sen olisin sanonut ääneen, mutten ehtinyt, ennen kuin äiti oli jo lepattanut takaisin sisälle.

Rafu oli pyörittänyt pikkupallon valmiiksi ja toi sen minulle. ”Nu ska vi laga huvu”, Rafu selitti. Kannoin lumiukon pään paikoilleen.

”Mee pyytään äitiltä porkkana nenäks”, sanoin Rafulle.

Rafu heitti kintaansa lumeen. Sillä aikaa kun Rafu huusi ovenraosta äitiä ja jäi odottamaan portaalle, muotoilin lumesta kaksi pulleaa silmää ja kädet. Käsistä tuli aika lyhyet, ukko näytti pingviiniltä. Hain portaalta luudan ja asetin sen nojalleen toisen eväkäden eteen. Rafu tuli kohta porkkana kädessään tyköni.

”Mä laitan sen”, sanoin Rafulle, koska se kuitenkin työntäisi liikaa ja pudottaisi ukolta pään. ”Anna vähän lisää lunta, niin mä teen sille suun”, jatkoin.

”Mamma gedde”, Rafu sanoi ja avasi toisen, hiestä punaisen kämmenensä, jolla kärvisteli kolme rusinaa ja kintaan sisuksia.

”Se sanotaan gav, kysy isältä jos et usko. Antoiks se vaan kolme? Söitsä osan?”

”Det va inte jaag”, Rafu sanoi sillä nuotilla, mistä heti tiesi, että se oli syönyt niitä.

”No, tulee vähän pieni suu”, sanoin, ja työnsin rusinat paikoilleen. Ukolle jäi vakava ilme. Katsoin ukkoa ja Rafua: ”Puuttuuks tältä nyt jotain?”

”Det va visst en fi n gubbe”, Rafu sanoi ja kuulosti ihan Fammulta. Rafu kahmoi lunta suuhunsa. Dumhuvud, inte ska du väl ut utan mössa! Taas se kuului! Katsoin Rafua, jolla oli kita täynnä lunta.

”Hattu puuttuu”, sanoin ja nostin piponi ukon päähän. ”Tyhmän näkönen! Tosi tyhmän näkönen!” Huusin ja aloin potkia lumiukkoa. Rafu puhkesi itkuun, ja äidin hämmästynyt naama ilmestyi ikkunaan. Potkin ja potkin ukkoa, vaikka Rafu kiljui kuin palosireeni. Lopetin, kun äiti juoksi tohvelit jalassa pihalle.

”Antsku, mitä sä nyt sillä lailla? Kato nyt, Rafulle tuli paha mieli.” Äiti veti nenästäni tirskuneen rään hihaansa.

”Mamma!” Rafu huusi, ja jatkoi minulle: ”Tonton, vafö gjodde du så? Inte spaaka gubben!”

Rafu nosti taas itkun korkealle, mutta hiljeni sitten mukuttamaan, kun äiti nosti syliinsä. Katsoin äitiä. Äiti pysähtyi keinuttamasta ja kysyi: ”Mikä sulle tuli Anton?”

Katsoin vaan äitiä, enkä sanonut mitään. Näin, että äidin silmiin rupesi nousemaan vettä, mutta käänsin katseeni, kun kuulin auton äänen.

Faffa ajoi pihaan Volvolla. ”Onks tääl surpuppor”, Faffa kysyi autosta noustessaan. Äiti sanoi sille, että minä olin tuhonnut lumiukon, joka justiin saatiin valmiiksi. ”Otetaaks niska ja pärsse kii ja heitetä uloos?” Faffa kysyi ja kutitti Rafua leuan alta. Faffa hymyili minullekin. ”Vi ee ju ute”, Rafu sanoi. ”No onpas näin”, Faffa sanoi ja vakavoitui sitten. ”Tules Pojk mun kans”, sanoi Faffa, ”kom kom”, ja minä lähdin Faffan perään. Äiti veti Rafun kylkeensä ja lähti menemään sisälle: ”Tulkaa kohta syömään!”

Faffalla on sammaleenvihreä takki polviin asti. Kun lähdetään pihasta, se ottaa käteni omaansa, riisuu lapaseni ja työntää käteni takkinsa taskuun. Taskun reunat ovat karheat, mutta sisäpuolelta se on sileä. Käteni liukuu taskun pohjalle, ja löydän sieltä sen, mitä etsinkin. Dacapo! Faffa kuorii sen minulle. Osaisin minä itsekin, mutten sano sitä, koska vatsassa tuntuu hyvältä, kun Faffa kuorii ja kääntää paperin alas, niin että siitä kohtaa voi pitää kiinni. ”Tack”, minä sanon, vien suklaapatukan suuhuni ja puren siitä palan. Suklaa sulaa kielelleni, kun kävelen aavistuksen Faffan perässä, sammaltakin tuntumassa. Syön koko patukan ja työnnän sitten paperin taskuuni. Huomaan, että ollaan kävelty jo koko pihan yli ja nyt ollaan tuulimyllyn kohdalla, menossa metsän reunaa pitkin peltoa kohti. Tuulimyllyn siivissä on paksu kerros lunta, joka pitää niitä aloillaan. Rannasta päin tuulee, tuuli osuu nenään ja kohmettaa nenäkarvat. Faffa vetää minut vierelleen, kun pysähdytään ja jäädään pellon reunaan seisomaan. Faffa koettaa kädellään naamani päältä.

”Har du kallt?” Faffa kysyy.

”Nä-ä”, vastaan, mutta painaudun Faffan kylkeen ja painan pääni hänen käsivartensa alle. Pipo jäi sinne pihalle!

Faffan käsi ja sammaltakki haisee piipulle. Se on hyvä tuoksu, melkein yhtä hyvä kuin kuorma-autoissa. Nyt minä kysyn: ”Faffa.”

”Mm-m”, Faffa vastaa.

”Tekeeks Jumala sillai, jos ei ole kiltisti?”

”Mitä sanot?” Faffa kysyy.

”Som du sa”, jatkan. ”Ottaa niska ja pärsse kii ja heittää uloos.” Faffa nauraa ja yskähtelee.

”Pojk, sinul on satans tarkat, mikä se on, öron.” Faffa katsoo taivaalle. ”All världens funderingar…” Faffa kääntyy minuun päin eikä naura enää. ”Anton”, Faffa sanoo. ”Kuule kun mä sanon.” Nyt Faffa katsoo minua silmiin. Odotan. ”Gud är god. Jumala on hyvä. Mut se pahan teon palkka, se on blåmärke syrämmes.”

”Ai mustelma?” kysyn.

”Niin. Mustelma”, Faffa toistaa. Nyt hän kääntyy rantaan päin taas ja puhuu lisää. Katson Faffaa sivulta ja kuvittelen, että piirrän hänen ison nenänsä taivaspaperiin. En halua nostaa sormea oikeasti, etten häiritsisi Faffaa. ”I hjärtats djup kan man säga. Där stiger inte Gud in för att peka ut och välja för dig. Du får reda ut saker själv, medans tystnaden varar.”

Faffa kumartuu puoleeni: ”Faffas pys. Ska vi gå en liten bit till?” Nyökkään. Faffa menee pellon ylälaitaa, ettei tarvitse kahlata lumessa, ja minä menen lumen puolta Faffan vieressä. Ajattelen, että voisin huomenna tehdä Rafulle uuden lumiukon.

Kun tullaan Käkkyrämännylle, sieltä näkyy järven jää, pelto ja koti samassa silmässä, kuivan oksan haarukan läpi. Faffa heilauttaa kättään ja sanoo: ”Pojk, det här är ditt arv.” Arvet, toistan mielessäni.

Helena Kallio

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu