tommy lindgren | maailma ilman värejä

”Kauneimpia ovat kaikki vuodenajat aluksi”, muistan joskus kuulleeni, ja Suomessa sentään on vuodenaikoja.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen lähdössä kesken talven etelään. Paikkaan, jossa on kesä ja kirkas värien loisto samaan aikaan kun kotona jatkuu tuttu jokavuotinen vähäisemmän valon kausi. ”Kauneimpia ovat kaikki vuodenajat aluksi”, muistan joskus kuulleeni, ja Suomessa sentään on vuodenaikoja. Vika on lähinnä niiden vinksallaan olevissa voimasuhteissa. Yksi, se kaikkein ankarin, on saman mittainen kuin muut kolme yhteensä.

Oma kesän kaipuuni kohdistuu oikeastaan enemmän väreihin kuin lämpöön. Lämpöä voi aina värkätä omatoimisesti lisää, mutta valon kanssa on hankalampaa. Ikkunanraosta illalla seinään väreilevään kullan ja oranssin hehkuun eivät ihmisen taidot riitä. Ja kun ulkona on valkoista tai harmaata – tai vielä useammin täysin pimeää – mikään maailman maali ei pysty herättämään henkiin talojen seiniä ja niiden kuolleita pintoja.

Neurologian professori Oliver Sacks, mainio nallekarhumainen brittitutkija, kirjoittaa kirjassaan An Anthropologist on Mars taidemaalarista, jonka maailmasta värit katoavat kokonaan. Sacksin potilaana ollut mies oli halvauksen tai auto-onnettomuuden, tai molempien, seurauksena menettänyt täysin kykynsä värien näkemiseen. Kaikkien värien.

Maalarin tapauksessa kyse ei ollut mistään tavanomaisesta, varsinkin monia miehiä vaivaavasta perinnöllisestä punavihersokeudesta, joka pakottaa valitsemaan keltaisen Trivial Pursuit -nappulan sekaannusten välttämiseksi. Tältä mieheltä värit olivat kadonneet kokonaan, kaikkia muistikuvia myöten, ja silmien edessä avautuva maailma oli yhtäkkiä pelkkää väritöntä massaa. ”Kuin katselisi mustavalkoista televisiota”, potilas itse totesi.

Mies masentui pahasti. Aiemmin värikkäitä tauluja maalannut taiteilija ei enää nähnyt työnsä tuloksia, ja kaikki muutkin värien herättämät tunne-elämykset – taiteessa, luonnossa, kaikkialla – olivat poissa. Saman tien myös kiinnostus inhimilliseen ja varsinkin seksuaaliseen kanssakäymiseen katosi. Ihmisen iho, oma mukaan lukien, oli muuttunut vastenmieliseksi harmaaksi massaksi.

Potilas kuvasi todellisuuttaan lyijynharmaaksi, vaikka sekään ei tuntunut riittävältä selitykseltä. Jotta kokemusta todella ymmärtäisi, pitäisi astua kokonaan harmaaksi maalattuun huoneeseen – itsekin harmaaksi maalattuna.

Niin kuin ihmiset yleensä tekevät pahimmissakin paikoissa, myös värinsä kadottanut mies sopeutui uuteen elämäänsä. Ensin keskittymällä mustavalkoisiin asioihin, jotka eivät olleet muuttuneet täysin väärännäköisiksi – ruoka- ja juomapuolella esimerkiksi valkoiseen riisiin ja jogurttiin, mustiin oliiveihin ja kahviin. Vanha ruskea koira sentään sai jäädä, vaikka mies harkitsi sen vaihtamista dalmatialaiseen.

Helsinkiläiselle ei ole mitenkään täysin vieras ajatus kulkea harmaaksi maalattuna harmaassa huoneessa. Silti mekin sopeudumme, opimme jopa kiintymään epäterveellisen valottomaan ja värittömään ympäristöömme. Ja taidamme olemassaolollamme myös vahvistaa teesin, jonka mukaan kaikkein arvokkainta on odotus. Sitä meiltä ei ainakaan puutu. Sillä toisin kuin Sacksin potilas, tiedämme, että jonain kauniina päivänä värit vielä palaavat.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu