Uhrautuvinkaan ihminen ei ole epäitsekkäämpi kuin muutkaan. Hän saa suloisen kiitoksensa sädekehältään, joka syntyy muiden ihailusta.
Uhrautuva, pyyteetön ihminen on harvinaisuus. Poikkeuksia löytyy hyvin harvoin. Jokainen hakee omaa parastaan hinnasta välittämättä. Ihmisten väliset suhteet perustuvat vaihtokauppaan. Päällisin puolin sitä sanotaan rakkaudeksi.
Tosiasiassa tapahtuu harvoin niin, että mitään saisi ilmaiseksi. Yritys ehdottomaan rakkauteen on kuin yrittäisi ulottua tähtiin.
Kuitenkin toivo elää. Jokainen haaveilee tulevansa aidosti hyväksytyksi puutteistaan huolimatta.
Uhrautuvinkaan ihminen ei ole epäitsekkäämpi kuin muutkaan. Hän saa suloisen kiitoksensa sädekehältään, joka syntyy muiden ihailusta.
Niin kunniakasta kuin omaishoitajan työ onkin, sisältää se monenlaisia henkisiä karikoita. Yritys nousta enkeliksi muuttuu helvetilliseksi.
Kiinnostavinta omaishoitajan työssä on juhlallinen rakkaus, jonka avulla hoitaja kuvittelee jaksavansa päivästä toiseen. Oikeastaan on oikein, että tämä abstraktio hänelle suodaan.
Minun äitini suoriutui upeasti lapsensa kasvattamisesta, mutta se muutti häntä lopullisesti. Iloisesta nuoresta naisesta tuli väsynyt, kovin väsynyt. Se oikeastaan on täysin ymmärrettävää. Suru, huoli ja jatkuva ympärivuorokautinen huolehtiminen kuluttaa loppuun vahvankin persoonan. Tuhansien tunteiden jatkuva prosessointi ei jätä tilaa rauhoittumiselle ja vapaille mielikuville.
Tuskallista se on hoidettavallekin nähdä, kuinka väsymys saa elämän supistumaan rajalliseksi, samanlaiseksi kuin hoidettavankin elämä. Sidotuksi. Yhtä kummallista on jokapäiväinen lupaus paremmasta; sitten joskus olemme itsenäisiä. Hullu olettaa voivansa muuttaa mahdotonta.
Jos muutos olisi mahdollinen, en tarvitsisi äitiäni nykyään. Olenhan mukamas itsenäinen, yksinasuva nuori aikuinen. Mutta se on illuusio, jonka olemme yhdessä luoneet voidaksemme jatkaa olemistamme.
Varsinainen oidipuskompleksi tämä tosiaan on. Kuinka pääsisimmekään toisistamme eroon, kun olemme olleet yhtä yli 20 vuotta.
Hoivaa ja rakkautta olen saanut paljon, en vain pysty samalla tavalla vastaamaan hellyyteen. Horjun kummallisten tunteiden sekamelskassa. Toisaalta ymmärrän äitiäni ja tunnen myötätuntoa, mutta teen hänet huolestuneeksi.
Minä kiitän kolmea henkilöä elämästäni selviämisestä. Uhmakasta äitiäni tietenkin. Hän on ollut kuin päälleni levittyvä suojaava kehä. Isääni, joka on käytännöllisen järkevä ja aina valmis auttamaan. Ja kiitän sitkeää Sinikkaa, jonka avulla löysin keinon kommunikoida.
Ilman heitä olisin ilman kieltä, ilman todellista mahdollisuutta.
Tuomas Alatalo
