saara cantell | sanoa, synnyttää

Me olemme niin tottuneet selittämään elämän ympärillämme. Pelkkä kokeminen, hallitsemattoman kohtaaminen pelottaa. Ilman sanojen turvakaidetta putoaa helposti pimeään kuiluun.

Miten käy kulttuurin, jossa suhtaudutaan torjuen ja pelolla synnytykseen? Voiko siellä syntyä mitään oikeasti elävää? Uusia ajatuksia, tuoreita tarinoita? Vai pelkästään muovisia nukkeja? Kauppojen hyllyille nukkeja, joiden pyöreä raskausvatsa aukeaa näppärästi saranoilla paljastaen sisälle kätketyn muovisen sukupuolettoman vauvanuken. Ja kauppoihin ostajiksi nuoria naisia, joiden mielestä oman vatsan leikkely kirurgin veitsellä on luonnollisempi ja miellyttävämpi ajatus kuin mielikuva alatiesynnytyksestä.

Synnytyksestä on hankala puhua sortumatta valmiiksi tarjolla oleviin muotteihin, kauhisteluun tai kaunisteluun. Siitä on vaikea puhua, sillä synnytys on niitä harvoja kokonaiskokemuksia, jotka eivät mahdu sanojen sisään. Kuten rakastelu. Kuten kuolema?

Ja me olemme niin tottuneet selittämään elämän ympärillämme. Pelkkä kokeminen, hallitsemattoman kohtaaminen pelottaa. Ilman sanojen turvakaidetta putoaa helposti pimeään kuiluun. Alas tuntemattomaan syöksyessään moni huitoo epätoivoisesti ympärilleen, mutta onnistuu osumaan vain toiseen ihmiseen.

Vaikka sanat eivät loppuisikaan, ne eivät aina löydä perille. Tai vääntyvät matkalla täysin tuntemattomaksi. Keskustelemi-nen on vaikeaa, niin kotona kuin kylillä.

Kerro rakkaimmallesi kaipuustasi olla enemmän yhdessä, ja hän kuulee sinun syyttävän laiminlyönnistä. Vastusta ydinvoimaa, niin kannatatkin kasvihuoneilmiötä. Kyseenalaista rutiiniksi muuttuvat keisarinleikkaukset, ja ainakin joku uskoo sinun vastustavan leikkauksia ihmishenkien pelastamiseksi. Ota esiin naisten mahdollisuus suojella itseään, ja sinua syytetään raiskaajan vapauttamisesta vastuusta. Keskustelu on vaikeaa. Mitä enemmän selittää, sitä useampia uusia lauseita tarjoaa väärinymmärrettäväksi.

Kesällä tulee mieleen, ettei meidän ehkä pitäisikään yrittää pärjätä ensisijaisesti puheen varassa. Ihon lämmetessä auringossa sitä muistaa taas, miten monin muin tavoin ympäristönsä kanssa voikaan kommunikoida. Voi katsella ja koskettaa, koskettaa katseella. Aistia, haistella, kuunnella koko keholla. Antaa pehmeän tuulen pyyhkiä pitkän talven aikana kasaantuneet sanat kuin pölyt nurkista.

Saa sulkea silmät ja yrittää ainakin kerran tavoittaa tunteen siitä, ettei aikamuotoja ole. Vain nyt ja nyt ja nyt. Kuin lapsena, kun jokainen kesäpäivä kesti koko elämän. Kuin perhealbumin kuvissa, kun koskaan ei satanut ja kaikki hymyilivät kesämökin terassilta suoraan kameralle. Kaikki muut paitsi perheen pienin, joka jokelteli kuvaajan ohi metsään. Keijuille, maahisille ja menninkäisille. Tai ties mille muille metsän asukeille, jotka näyttäytyvät vain niille, jotka eivät vielä osaa sanoilla paljastaa heidän salaisuuksiaan.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu