Merimiesmekot

Kuvakuva: ”Valokuvataiteessani olen tehnyt paljon töitä, jotka perustuvat vanhoihin albumikuviimme”, Wilma Hurskainen kirjoittaa.

NÄYTTELY Minulla on kolme pikkusiskoa. Kun olimme lapsia, äiti rakasti pukea meidät merimiesmekkoihin varsinkin valokuvia varten. Valokuvataiteessani olen tehnyt paljon töitä, jotka perustuvat vanhoihin albumikuviimme.

Aiemmassa sarjassani Kasvu kuvasimme siskojeni kanssa uudelleen isäni aikoinaan meistä ottamia kuvia samoissa paikoissa pyrkien mahdollisimman samanlaiseen asetelmaan, mutta 20 vuotta myöhemmin.

Uudessa sarjassani Ei nimeä kerron kuvien ja tekstien avulla pieniä tarinoita joissa lapsuus on läsnä aikuiselämässä. Muistot eivät aina ole pelkästään niitä onnellisia kesäpäiviä ja syntymäpäiväjuhlia jotka on ikuistettu albumeihin, vaan myös pelkoja, ristiriitoja, kiihkeitä haaveita ja väärinymmärryksiä.

Ihmisenä tunnen koostuvani hyvin paljon siitä, mitä minulle on aiemmin tapahtunut. Jokainen aiempi tapahtuma on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut. Toisaalta myös menneisyyteni muuttaa merkitystään jatkuvasti sen valossa, mitä minulle nykyään tapahtuu ja miten suhteutan sen aiemmin tapahtuneeseen.

Merimiesmekot-kuvassa on serkkuni tytär Emma, jolla on yllään vanha merimiesmekkoni. Teetin siskolleni Wenlalle ison merimiesmekon ja nukelle ihan pienen. Otimme kuvan viime elokuussa Siltamäessä. Satoi, ja minua liikutti kuinka Emma painautui Wenlan kylkeen kuin sateelta suojaa hakien.

Perheissä paitsi geenit, myös tietyt tavat ja arvot periytyvät sukupolvelta toiselle – ja välillä periytyminen näyttäytyy ulkopuolisille paljon selkeämmin kuin perheenjäsenille itselleen. Merimiesmekot-kuvassa on jotakin haikeaa ja samalla huvittavaa. Sellaistahan se usein on, ajan kuluminen ja aikuiseksi tuleminen.

Ei nimeä, Wilma Hurskaisen valokuvia 2.8. asti Oulussa Pohjoisen Valokuvakeskuksen Rantagalleriassa, joka päivä 10–20.

Wilma Hurskainen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu