Tyhmät fanit

Kertooko media siitä mistä ihmiset ovat kiinnostuneita vai toisinpäin?

Jääkiekon SM-liigassa nähtiin tänä keväänä pelaajien järjestämä mielenosoitus. Kun kiekko putosi keskiympyrään ottelun alussa, jäivät pelaajat kaikilla pelipaikkakunnilla seisomaan paikoilleen. Työnseisauksella, jota ei erityisemmin uutisoitu ja johon katsojat eivät osanneet reagoida juuri mitenkään, SM-liigan pelaajayhdistys halusi protestoida ammattiurheilijoiden tapaturmavakuutuslain uudistamista vastaan.

Jo nykyistenkin asetusten vallitessa monilla kiekkoilijoilla on suuria vaikeuksia saada vakuutusyhtiö Pohjolasta korvauksia kesken jääneestä urastaan. Mielenosoitukset kentällä ja katsomoissa ovat kuitenkin valitettavan harvinaista herkkua.

Joe Humphreys on irlantilainen toimittaja ja urheilufani. Humphreys on kirjoittanut viihteellisen teoksen ammattilaisurheilun myyteistä ja instituutioista. Hänen kirjansa sivuaa monella tasolla myös politiikkaa, mediaa, sanan- ja mielipiteenvapautta, rasismia ja ihmisluontoa. 

Kaikesta tästä Humphreys on kaivanut esille hauskoja esimerkkejä kuuluisien urheiluhahmojen elämästä. Hän ei selvästi kuitenkaan tiedä yhtään mitään suomalaisesta urheiluelämästä kaikkine hienoine hahmoineen Matti Nykäsestä ja Jere Karalahdesta Seppo Rätyyn ja Timo Jutilaan. 

Viimeksi mainittu, Tampereen Tapparan ja Suomen maajoukkueen monivuotinen luottopuolustaja, tiettävästi osallistui 1990-luvulla Tampereen kouluja kiertäneeseen rasismin vastaiseen kampanjaan. Ilmeisen huonosti erääseen tilaisuuteen valmistautunut Jutila vastusti rasismia kertomalla koululaisille, että ilman maahanmuuttajia meillä ei olisi kaikkia näitä kebab- ja pizzapaikkoja.

Urheilijoita moititaan usein siitä, että heillä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa. Jokainen urheilijoiden haastatteluita nähnyt tietää jo ennen toimittajan ensimmäistä kysymystä, että tämä hiihtäjä tai uimari aikoo tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, ja arvostaa kanssakilpailijoitaan erittäin suuresti.

Joskus harvoin, kun toimittaja kysyy mielipidettä siitä tai tästä ajankohtaisesta aiheesta, urheilijat vastauksineen vaikuttavat useimmiten vähän hölmöiltä.

”Ei ihmisoikeuksien jyrääminen ole ikinä jees, mutta on maailmassa pahempiakin asioita”, pituushyppääjä Tommi Evilä kommentoi Pekingin olympialaisten aikaan 2008.

Mutta toisaalta, miksi urheilutähtien tulisi kommentoida politiikkaa tai mitään muutakaan oman alansa ulkopuolista asiaa? Tulisiko jalkapalloilijalla tai jääkiekkoilijalla olla jonkinlainen velvollisuus tietää enemmän vaikka 1900-luvun poliittisesta historiasta kuin roskakuskilla tai puutarhurilla?

Miksi David Beckhamin mielipide Britannian punnan vaihtamisesta euroon kiinnostaisi ketään yhtään sen enempää kuin ministeri Sirkka-Liisa Anttilan mielipide Manchester Unitedin kokoonpanosta?

Urheilijoilla ja heidän valmentajillaan on suunnilleen yhtä paljon mielipiteitä kuin ihmisillä keskimäärin on. Suurin osa ammattilaispelaajista on kuitenkin katsonut viisaimmaksi pitää mielipiteet tyystin ominaan tai ainakin olla levittelemättä niitä haastatteluissa.

Se onkin ihan viisasta, sillä ”huonoista” tai muuten vain vääristä mielipiteistä tupsahtaa usein paskaa käteen. Englannin jalkapallomaajoukkueen silloinen valmentaja Glenn Hoddle antoi alkuvuodesta 1999 lehtihaastattelun, jossa kertoi näkemyksensä siitä, että vammaiset ovat vammaisia siksi, että ovat edellisessä elämässään tehneet jotakin pahaa.

Potkuthan siitä seurasi, kolmen päivän kuluttua jutun ilmestymisestä. 

Marraskuun 18. päivänä 2005 Irakissa kuoli 70 ihmistä pommi-iskussa. Samana päivänä Roy Keane lähti Englannin valioliigaseura Manchester Unitedista.

Irlannin television pääuutislähetyksessä Irakin tapahtumat olivat kolmantena aiheena. Roy Keane oli ykkösenä, ja toisena juttuna kerrottiin ex-ammattilaispelaaja George Bestin huonontuneesta terveydentilasta. Tämä Humphreysin esille nostama esimerkki saa jälleen miettimään kysymystä, kertooko media siitä mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, vai ovatko ihmiset kiinnostuneita siitä mistä media kertoo.

Joe Humphreys: Rumaa peliä. Like 2009. 254 s.

Jukka Vuorio

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *