Kuvaruutu & valkokangas

Arvioissa Terminator – Pelastus, Antichrist ja Coraline ja toinen todellisuus.

Kaikkien oikeus satuihin

Amerikkalaistunut brittikirjailija Neil Gaiman on erikoistunut aikuisten satuihin ja unimaailma on ollut hänelle erityisen rakas elementti. Maailmanmaineeseen kirjailija nousi Sandman-sarjakuvillaan, joissa kuvataan nukkumatin seikkailuja valve- ja unimaailmoissa. Ja se heppu on melko kaukana Pikku kakkosen derkkuanimaatioista. Yhdistämällä tarinoissaan tutut sadut kauhukirjallisuudesta ja -elokuvista tuttuihin elementteihin Gaiman on onnistunut luomaan omintakeisen satutuotannon, johon täysi-ikäisetkin ovat voineet syventyä ihan julkisesti ja avoimesti. Osa näistä saduista on vaihtelevasti sopinut hieman nuoremmillekin katsojille.

Gaimanin kirjaan perustuva Coraline-nukkeanimaatio sukeltaa tutun tuntuisesti unimaailmaan, jossa kaikki ei sitten menekään ihan hirveän hyvin. Elokuvan seitsemän vuoden ikäraja hieman ihmetytti siinä kohdassa, kun Coraline-tytön silmiä oltiin vaihtamassa napeiksi, mutta mitäpä minä Elokuvatarkastamoa neuvomaan.

Animaatio on toteutettu 3D-tekniikalla. Elokuvateatterissa istutaan siis lievästi dorkat pokat päässä, mutta eihän sillä väliä pimeässä teatterissa. Kolmiulotteisuus tuo mukavan lisän visuaaliseen kerrontaan, mutta siitä ei kuitenkaan ole maltettu ottaa kaikkea irti. 3D-tekniikka ei ole vielä tätä päivää dvd-markkinoilla, eikä elokuva voi nojata siihen liikaa jotta se on muutettavissa 2D-versioksi. Muutoin myyntiluvut voisivat kärsiä. Harmillisesti toteutus jää näin hieman puolitiehen. (JT)

Henry Selick: Coraline ja toinen todellisuus.

Ensi-ilta 5.6. Neljä tähteä.

_______________

Hukatut mahdollisuudet

Terminator-elokuvasarja perustuu oikeastaan kahden kysymyksen varaan. Voiko koneilla olla tunteita ja onko sotilailla sekä sotilas-teollisella kompleksilla moraalia.

Ensimmäistä kysymystä sivuttiin elokuvassa T2 varsin notkeasti ja kekseliäästi, sen jälkeen ei niinkään. T3 oli tuhota koko franchisen ja uusinkin osa antaa korkeintaan tekohengitystä. Onko peltimiehellä sydäntä? -kysymyksen äärellä kyllä ollaan, mutta ei siitä oikein osata ottaa kaikkea irti. Sama asiaa on pohdittu huomattavasti paremmin viime vuosina esimerkiksi Galactica-televisiosarjassa.

Kysymys sodan säännöistä kulminoituu Terminator – Pelastuksessa ajankohtaisesti sotilasjohtajien välinpitämättömyyteen sivullisten siviiliuhrien kohtaloista. Välinpitämättömät sotilaat rinnastuvat Skynetin terminaattoreihin. Kun Skynet jo asetelmallisesti edustaa kontrollista riistäytynyttä sotilaallis-teollista kompleksia, ei elokuvasarjan visiota armeijasta voi pitää hirvittävän mairittelevana.

Surkeat käsikirjoittajat ja ohjaaja kuitenkin onnistuvat mokaamaan lähes kaiken tässä elokuvassa. Ainoa valonpilkahdus elokuvassa oli Arskan pikainen paluu terminaattorin rooliin, tosin meikin ja tietokonetehosteiden avustuksella. Se ladon-ovi oikeasti toi elämän elokuviin.(JT)

McG: Terminator – Pelastus. Ensi-ilta 3.6. Kaksi tähteä

_______________

Naisen arvoitus

Lars voi Trierillä on naisvihaajan maine, sillä hänen elokuvissaan rääkätään paljon naisia. Breaking the Waves -elokuvassa (1996) taivaskin heltyy ihmeeseen, kun keskushenkilönä vaikuttava omalaatuinen, mutta ehdottoman hyvään pyrkivä nainen tekee itsestään seksuaalisen uhrin uskoessaan voivansa siten pelastaa rakastamansa miehen.

Dancer in the Darkissa (2000) vähintään yhtä viaton naishahmo ensin sokeutuu ja joutuu petollisen ystävämiehen huijaamaksi. Lopulta väkivaltainen yhteiskunta teloittaa hänet muiden tekemien syntien takia. Tässä tarinassa siis Neitsyt Maria muuntuu Jeesukseksi.

Brechtiläisellä otteella tehdyssä Dogvillessä (2003) ahdingossa oleva muita auliisti huomioiva nainen joutuu vieraassa ympäristössä kaikkien niin raskaasti tuuppimaksi, että lopussa hyväntahtoisinkin katsoja on valmis hyväksymään hänen muodonmuutoksensa armottomaksi kostajaksi.

Von Trierin elokuvien huonosti kohdellut naiset eivät ole vain uhreja, ja silloinkin kun ovat, on moraalisen syytöksen kohde aina ympäristö, eivät vähiten miehet.

Naisvihan sijaan von Trieriä voisi ehkä ennemminkin syyttää siitä, että asettamalla naisen moraalisesti miestä ylempään asemaan hän syyllistyy toisenlaiseen esineellistämiseen. Madonnasta on vain lyhyt matka seksiorjaan – ja toisin päin. Tosin ehkä juuri sitä von Trier yrittääkin meille osoittaa.

Tuoreessa Antichristissa naisen piina viedään vielä astetta aikaisempaa pidemmälle. Elokuva lähtee etenkin naisen seksuaalisuuteen kulttuurisesti liitetystä syyllisyydestä. Miehen ja naisen yhteisen surutrauman kautta von Trier asettaa vastakkain miehisen järkifetisismin ja naisen tunteiden kaaokseen paikallistuvan pelottavan luonnon.

Jos elokuvan provokatiivisen ilmaisun kestää ja malttaa pohtia elokuvan tarkoitusta tarkemmin, voi yrittää tulkita, että se kertoo meille kauhutarinaa siitä, mitä tapahtuu kun miehinen rationaliteetti yrittää isällisesti alistaa syvän traumaattisten tunteiden virtaa. Kuinka juuri tämä miehinen rationaliteetti otteensa menetettyään lopulta ajautuu sisäiseen ristiriitaan ja päätyy kuin päätyykin polttamaan noitansa roviolla.

Antichristissa von Trierin varioima madonna/huora -hahmo muuttuu jo saatanaksi. Tosin viinilasien ääressä voi hyvin kiistellä siitä onko paljastuva antikristus sittenkin miehen vai naisen, elokuvan ohjaajan vai koko kulttuurin piinaaja.

Antichristin ongelma ei minusta ole sen sanoma, vaan se, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Leffa on ilmaisultaan enimmäkseen ikävystyttävä. Kun elokuvassa on dramaturgista materiaalia oikeastaan vain lyhytelokuvaan, taidokasta näyttelijätyötäkin joudutaan ikävästi polttamaan puhki. Väkivaltansa puolesta elokuva on yksiselitteisen vastenmielinen. (TR)

Lars von Trier: Antichrist. Ensi-ilta 5.6. Kaksi tähteä

_______________

Jari Tamminen & Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu