Biafran aamu

Toukokuussa 1967 pieni maa Afrikan kainalossa julistautui itsenäiseksi. Biafra.

Biafran aikaa kesti alle kolme vuotta. Kun Nigeria lopulta nielaisi sen jälleen itseensä, Goljat voitti Daavidin: omaa tietään kulkenut pikkuvaltio kuristettiin nopeasti ja julmasti hengiltä ylivoimalla ja nälänhädällä.

Suomalaiset muistavat Biafrasta juuri nälän, maailman ensimmäisen televisioidun katastrofin. Kun 1970-luvun kranttuja lapsia syyllistettiin Afrikan lasten nälällä, vanhempien mielissä kummittelivat kuvat Biafran pallovatsaisista pienokaisista. Pieni maa suuren naapurin varjossa oli valinnut kansallishymnikseen Sibeliuksen Finlandian.

Kun Biafra kaatui tammikuussa 1970, sota ja saarto olivat surmanneet ainakin miljoona ihmistä. Chimamanda Ngozi Adichieta, joka tulisi aikanaan kertomaan Biafran tarinan, ei ollut vielä olemassa. Hän syntyisi vasta kahdeksan vuoden päästä.

Nyt, neljäkymmentä vuotta Biafran jälkeen, Adichie on Suomessa kertomassa romaanistaan Puolikas keltaista aurinkoa.

Jos täällä Biafrasta muistetaan vain nälänhätä, Nigeriassa tilanne on toinen. Chimamanda Ngozi Adichien perhe, kuten enemmistö muistakin Biafran asukkaista, kuuluu igbo-kansaan, jonka jäseniä joukkomurhattiin Nigeriassa 1960-luvulla kostona igbo-upseerien vallankaappausyrityksestä. Oman itsenäisen valtion toivottiin tuovan rauhaa, turvaa ja vaurautta igboille.

Kun Adichie puhuu, Biafra ei kuulosta paikalta vaan ajalta. Se on kolme vuotta kestänyt poikkeustila, jonka aikana idealismi, voitonriemu ja toivo vaihtuivat sodaksi, hädäksi ja lopulta luovuttamisen pettymykseksi.

Igboille Biafra edustaa yhä nostalgista toivoa muutoksesta, Adichie sanoo. Muu Nigeria on asian jo melkein unohtanut. Tarvittiin itse tarinaa nuorempi kirjailija tallentamaan sodan muistot.

Adichien molemmat isoisät kuolivat Biafran sodassa. Se jakoi perheen muistot kahtia, aikaan ennen sotaa ja sen jälkeen. Itse Biafrasta kotona ei juuri kerrottu tarinoita, Adichie sanoo.

“Sotaan viitattiin usein ohimennen, mutta se jäi aina siihen. Äitini saattoi huokaista ’mutta se oli ennen sotaa’ – ja siinä se. Sota oli jotain valtavaa, jonka tiesin muuttaneen kaiken, mutta en olisi osannut kertoa siitä enempää.”

Kymmenvuotiaana pikkuvanha Adichie alkoi kärttää perheenjäseniltä tarinoita. Lopulta niitä kertyi niin paljon, että Puolikas keltaista aurinkoa nojaa lähes kokonaan niiden varaan.

“Kaikki tarinat ovat tapahtuneet jollekin. Kun kirjassa paetaan sodan jaloista, kerron isäni tarinan melkein sanasta sanaan. Totta on myös kohtaus, jossa palataan Nsukkaan sodan jälkeen – kodeista löytyvän pahansuovan tuhon kuvaus on suoraa lainaa siitä, mitä tapahtui vanhempieni kodille.”

Puolikas keltaista aurinkoa kuvaa kahden pariskunnan ja nuoren palvelijan muodostamaa mikrokosmosta Nsukkassa, pienessä yliopistokaupungissa, jossa kirjailija itse varttui. Adichie kuvaa maailmaansa lämpimästi, mutta kaunistelematta. 1960-luvun itseään täynnä olevaa yliopistoliberalismia, pelkurimaisia uusrikkaita ja entisten siirtomaaisäntien kömpelöä syyllisyyttä kuvataan niin osuvasti, että on vaikea uskoa, ettei kirjailija ollut tähän maailmanaikaan vielä syntynytkään.

Samalla lämmöllä, lohdulla ja säälimättömällä tarkkuudella Adichie kuvaa myös mikrokosmoksensa sisäisiä suhteita: aviorikoksia, pyrkyryyttä, menetystä ja rohkeutta. Ja kun sota lopulta alkaa, juuri Adichien päähenkilöiden kiistämätön epätäydellisyys tuo konfliktin hulluuden lähelle. Nigerian armeija siinä teurastaa väkeä, joka muistuttaa lukijan omia rakkaita.

Kirja-arvioissa tavataankin ihmetellä Adichien ihmiskuvauksen elävyyttä. Adichie ei luota kaikkitietäviin kertojiin, vaan kierrättää kerrontavuoroa kolmella päähenkilöllä. He eivät aina toimi omien arvojensa mukaan tai ymmärrä tekojensa motiiveja. Kukapa meistä aina ymmärtäisi.

Puolikas keltaista aurinkoa herätti uteliaisuuden. Miten kolmikymppinen kirjailija, joka vieläpä jätti Nigerian ja sukunsa jo 19-vuotiaana muuttaessaan Yhdysvaltoihin, osaa kuvata ihmisen heikoimmat ja herkimmät kohdat näin tarkasti? Minkälainen kauhistuttavan terävänäköinen teinityttö Adichie on oikein ollut ennen lähtöään?

Adichie nauraa. Ja nauraa. Haastattelunauhalle tallentuu minuuttikaupalla uupuneen mutta kiistattoman karismaattisen kirjailijan hekotusta.

“Kai minä olin pelottava teini. Nautin ihmisten tarkkailemisesta, etenkin aikuisten. Äitini väittää mielellään, että en ollut vaikea lapsi, mutta taisin minä olla: tyytymätön, hajamielinen ja ailahteleva.”

Tyytymättömyys ja ulkopuolisuuden tunne tekivät Adichiesta kirjailijan.

“Suuri osa tekstistäni tulee siitä, että olen niin pettynyt maailmaan. Miksi se ei ole kiltimpi, hellempi? Minä olin yksi niistä lapsista, jotka purskahtavat itkuun nähdessään kodittomia siltojen alla, ja raivoavat kaiken epäreiluutta. Ja sen jälkeen menin kouluun ja olin kiusaaja.”

“Jos minä joskus saan lapsen, toivon, ettei hän ole lainkaan samanlainen.”

Nigerialaisen kirjallisuuden avainteos, Chinua Acheben Things Fall Apart, odottaa vielä suomentamistaan. Se on vääryys. Vuonna 1958 julkaistu romaani käänsi kertaheitolla Afrikan siirtomaavallan historiankirjoituksen päälaelleen antamalla valloitetuille kertojanäänen.

Kun Acheben poika soitti Chimamanda Ngozi Adichielle ja kertoi isänsä pitäneen tämän kirjasta, Adichie istui pitkään keittiössään Marylandissa ja itki. Acheben hyväksyntä merkitsee nuorelle kirjailijalle enemmän kuin mikään muu.

“On eräs asia, joka taitaa olla aika tavallista meidän afrikkalaisten keskiluokkaisten lasten parissa. Me kulutimme kirjallisuutta, joka kertoo valkoisista ihmisistä: yleensä briteistä, joskus amerikkalaisista. Lapsena en tiedostanut sitä lainkaan. Minä olin kahdeksanvuotias ja tyytyväisenä kirjoitin tarinoita englantilaisperheistä, jotka söivät omenoita ja leikkivät lumessa. En ollut koskaan nähnyt omenaa, saati sitten lunta.”

Adichien aksentti liukuu – ehkä vahingossa, ehkä parodisoiden – astetta englantilaisemmaksi, kun hän muistelee lapsena kirjoittamiaan tarinoita. “The McIntosh Family”. “The Smiths”. Tarinoiden valkoistakin valkoisemmat perheet asuivat Hopscotch Lanella. Kirjojen maailmassa eli vain valkoisia ihmisiä, ja se tuntui pienestä nsukkalaistytöstä luonnolliselta.

“En ollut ikinä lukenut kirjoja itseni kaltaisista ihmisistä. Sitten luin Things Fall Apartin, ja kaikki muuttui. Se ei ollut vain kirjallisuutta, vaan historiaa: sitä omaa historiaani, jota koulussa ei opeteta.”

“Kun me Nigeriassa käymme koulua, emme opi lainkaan kertomaan, millaista elämä oli Nigeriassa vuonna 1801. Sen sijaan meillä on vallan hyvä käsitys siitä, millaista elämä oli tuolloin Lontoossa. Vasta Acheben myötä saatoin ajatella, että näin isoisoisäni eli.”

Ei ole ihme, että Chinua Acheben hyväksyntä merkitsee Adichielle paljon. Kahden kirjailijan teosten välillä on lähes puoli vuosisataa, mutta samoissa teemoissa liikutaan. Adichie tuntuu välillä luovan tahallaan Acheben hahmojen moderneja toisintoja; hänen esikoisromaaninsa Purple Hibiscus kantaa alkulauseessaan, vaivihkaisena kunnianosoituksena, Acheben merkkiteoksen nimeä.

Achebe kuvasi 1950-luvulla ensimmäistä nigerialaissukupolvea, joka kohtasi Britanniasta saapuneet lähetyssaarnaajat ja kauppamiehet. Adichie kuvaa toista ja kolmatta: kristityn Nigerian airuita, jotka oppivat tuomitsemaan vanhempansa ja isovanhempansa helvetin tuleen.

“Lähetyssaarnaajat valitsivat välineekseen koulutuksen. Lupaus houkutti: mene kouluun, niin saat tärkeän aseman uudessa hallinnossa. Kouluunmeno edellytti tietenkin kääntymistä kristinuskoon. Isäni kuului siihen sukupolveen – hän muistaa kotikaupunkinsa ensimmäisen valkoisen miehen. Hänen lähetyskoulussaan ei suinkaan opetettu vain matematiikkaa ja englantia, vaan myös sitä, että menneisyytemme on syntiä ja omat uskontomme saatanasta. Minua on aina kiinnostanut, mitä se tekee ihmisten itsetunnolle.”

Adichien esikoiskirjassa ensimmäisten kääntyneiden sukupolvea edustaa vauras liikemies Papa, jossa yhdistyvät mammonan haaliminen, vieraskorea kristillisyys ja oman suvun kieltäminen – ja väkivaltaiset ristiriidat. Puolikas keltaista aurinkoa -romaanissa nähdään myös hahmon kääntöpuoli: lempeä ja kömpelö britti-Richard potee kolonialismin krapulaa niin kovasti, ettei ikinä oikein tiedä, miten päin olla.

“Siirtomaavallan suurin synti ei liity talouteen tai politiikkaan, vaikka tietenkin niistä voisi puhua loputtomiin: siitä, miten perustetaan riistoon perustuva järjestelmä ja sitten vain häivytään odottaen, että se jotenkin pysyy itsestään pystyssä, vaikkei sitä ikinä suunniteltu itsenäiseksi.”

“Sen suurin synti on kuitenkin siinä, mitä se tekee ihmismielille. Se tuottaa ihmisiä, jotka uskovat omaan alemmuuteensa ja etsivät tukea itsetunnolleen Lontoosta. Minun tekstini kertovat paljolti siitä.”

Biafra, enemmän aikakausi kuin paikka, rakensi igbojen itsetuntoa ja edustaa nyt toivoa, joka murskattiin. Hiljattain paikallisiin uutisiin on noussut Massob, Biafran itsenäistymistä vaativa liike.

Onko Biafra siis vielä olemassa?

“Ei oikeastaan. On Biafra-liikkeitä, ja moni sympatiseeraa niitä. Biafrasta puhutaan, kun ollaan tyytymättömiä poliittiseen tilanteeseen, vallan puutteeseen, syrjäytymiseen. Setäni, joka on maanviljelijä, tukee yhtä Biafra-liikkeistä. Hän uskoo, että jos Biafra julistautuisi uudelleen itsenäiseksi, hän ei enää olisi köyhä.”

Adichie itse ei allekirjoita Biafra-nostalgiaa. Jos alue itsenäistyisi uudelleen, maanviljelijä-setä olisi epäilemättä aivan yhtä rutiköyhä kuin ennenkin.

“Minua ei kiinnosta uusi Biafra. Olen hyvin väkivallanvastainen ja sodanvastainen, ja minusta puhe irtautumisesta ei ole muuta kuin puhetta väkivallasta.”

Puolikas keltaista aurinkoa päättyy, kun sota loppuu. Nigerialaisista on tullut biafralaisia ja sitten taas nigerialaisia. Itsenäisen Biafran setelit pitää varmuuden vuoksi polttaa. Lippu, jossa paistaa puolikas aurinko, on taiteltu piiloon. Osa rakkaista on jäänyt teille tietymättömille.

“Minun kirjani ei kerro tulevaisuudesta, vaan menneestä. Sen on tarkoitus kunnioittaa sodassa kuolleita. Se ei vielä tarkoita mitään, jos sanomme, että miljoona ihmistä kuoli. Minä haluan sanoa, että jokaisella uhrilla on tarinansa.”

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava 2009. 608 sivua.

Hanna Nikkanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu