Kallion luomudokkaristi

Rostislav Aalto yrittää rahoittaa dokumenttien tekemisen luomupöperöllä.

Kipitän koleassa kevätsäässä ilman takkia Voima-lehden toimituksesta Helsingin Hämeentieltä kaikki 174 askelta Helsinginkadun alussa sijaitsevaan luomukauppa Galleria Keitaaseen. Sörnäisten metroasemaa ja kuuluisaa ”Piritoria” vastapäätä sijaitsevassa puodissa on myytävänä tuoreen leivän, kahvin, teen, jauhojen, makaronien, säilykkeiden ja lähitiloilta kiikutettujen lihatuotteiden ohella esimerkiksi vietnamilaisia makuupusseja, mongolialaista käsityötä.

Myyjää ei näy missään, mutta kun maltan hetken kolistella ja rykiä, ilmaantuu takahuoneesta leikkauspöytänsä äärestä havahtunut dokumenttiohjaaja Rostislav Aalto.

Samalla kun hän taikoo minulle aamiaisleipää luomupatongista, humuksesta ja savutofusta, hän huokailee viime joulukuusta asti pyörittämänsä sivubisneksen taloudellista tilaa.

”Tästä luomukaupasta piti tulla tukea elokuvantekijän kiikkuvaan perusturvaan, mutta tyhmää kyllä, tällä hetkellä joudun rahoittamaan kauppaa dokkarifirmani piikistä”, nurisee hyväntuulinen Aalto.Työaika ei oikein riitä kahteen hommaan.

Kahdeksanvuotiaana 1980-luvun taitteessa Suomeen muuttanut ukrainalaisen äidin ja venäläisen isän poika kertoo elättäneensä itsensä elokuva-alalla vuodesta 1997. Teatteriin ja elokuviin teini-iässä hurahtanut ja Oranssia perustamassa ollut entinen talonvaltaaja ehti yrittää neljä kertaa Teatterikorkeakouluun ja kolmesti taideteolliseen ennen kuin päätyi jälkimmäisen leikkaajalinjalle.

”Omien töiden ohella olen ollut monien muiden projekteissa kuvaajana ja leikkaajana. Olen suhtautunut elokuvan tekemiseen vähän sellaisella käsityöläisen meiningillä ja että mitä vain voi tehdä, jos projekti on innostava.”

Aallon tunnetuin oma leffa on Cleaning Women -yhtyeen Venäjän-kiertueen kautta suomalaisten ja venäläisten rockporukoiden törmäämistä sattuvasti kuvannut Cleaning Up (2001). Siitä tehtiin vuotta myöhemmin filmikopio, jota kierrätettiin ja kehuttiin erilaisilla festareilla.

Viime vuosina Aallon uudeksi aihealueeksi ovat nousseet Mongolia ja laajemmin Kaukoitä. Kaukomaille Aalto päätyi, koska hänen äitinsä ei kuulemma päästänyt häntä 16-vuotiaana interreilille, ja viimein aikuisena hän ryhtyi etsimään seikkailuminäänsä.

”Reissuilla minulla on mukana pienen ammattikameran ohella vain suunta- ja radiomikit..Yhden miehen kalustolla pääsee helpommin tilanteisiin mukaan.”

Toisaalta silloin kun kieli on vieras, ei aina voi olla varma, mitä oikeastaan kuvaa. Esimerkkinä Aalto kertoo, kuinka hän kuvasi lyhytelokuvaa hevosia lypsävistä mongolialaispojista. Kuvatessa kommunikaatio oli aika elekielivoittoista. Silti heput tuntuivat naureskelevan tyytyväisenä.

Vasta kun Aalto leikkasi aineistoa Suomessa tulkin kanssa kasaan hänelle selvisi, että kuvauksen kohteet itse asiassa vinoilevat Aallolle itselleen ja purnaavat, kuinka hän tökkii pahuksen kameraansa tielle ja miettivät, kuinka heidän tekisi mieli painia hänet ketoon.

Luomupuodin leikkauspöydällä elää tällä hetkellä elokuva, joka kertoo Vietnamissa asuvasta thai-naisesta, joka kiertää kylältä toiselle ostamassa naisten hiuksia. Aalto ei vieläkään tiedä, mitä elokuvassa puhutaan, koska Suomesta ei ole löytynyt tulkkia.

”Dramaturgia on pakko rakentaa kuvien varaan. Se on jännittävää. Asetelma muuttaa myös kuvaajan ja kuvattavan hierarkiaa, sitä onkin tavallaan itse yhtä lailla tietyn antropologisen tarkkailun kohteena.”

Käsikirjoitusvaiheessakin on useita hankkeita. Yksi liittyy kivenheiton päässä Kinaporinkadulla sijaitsevien ghanalaisten naisten afrokampaamoon ja toinen georgialaisten nuorten miesten kuoroon, jonka mukana Aalto haluaisi reissata läpi georgialaisten pikkukylien.

Sitten Aalto innostuu puhumaan elokuvapoliitiikasta. Häntä harmittaa, että dokumentti- ja lyhytelokuvien julkiset tukimuodot eivät ole oikein päivittyneet kuvaus- ja esitysteknologioiden muutosten myötä.

Elokuvateatterit halutaan nyt digitalisoida kaikkein parhaimmalla tekniikalla, mistä seuraa se, että kopiot ovat jatkossakin huiman kalliita. Pienten elokuvateattereiden asema heikkenee entisestään ja levitys keskittyy. Toisaalta jopa Ylessä independent -elokuvien esityspaikat ovat kortilla ja osuvat kurjiin aikoihin.

Cleaning Upin menestyksen jälkeen ajattelin, että jatkossa olisi helpompaa tehdä leffoja. Vitut, sama polvillaan rukoilun meininki on sen jälkeen jatkunut”, Aalto manaa.

”Erityisen ärsyttävää on, että tämä systeemi pakottaa kaikki pienetkin toimijat yrittäjiksi, jotka vielä kaiken kurjuutensa keskellä joutuvat esittämään rahoittajille vakavaraista ja menestyvää.”

Koko ajan tarinoidessamme kaupan ovi kolisee ja sisään pistäytyy uteliaan näköisiä asiakkaita. Aalto vaikuttaa kuitenkin olevan herkempi dokumenttiohjaajana kuin vähittäiskauppiaana, sillä ostajat karkaavat yksi toisensa jälkeen ulos kehtaamatta keskeyttää tarinaansa uppoutunutta yrittäjää.

Jutun käännyttyä takaisin Kallioon Aalto kertoo haaveilevansa, että kaupan ympärille syntyisi yhteisö. Siksi hän antaa kaupan tilaa mielellään näytelyille, erilaisten yleisötilaisuuksien järjestämiseen ja ruokapiirien jakelupisteeksi.

Aalto on juuri pystyttänyt puotiinsa aidon mongolialaisen minijurtan. Hän aikoo laittaa sinne television, josta ihmiset voivat katsoa hänen Mongolia-aiheisia elokuviaan.

”Mongolian 2,5 miljoonasta asukkaasta yli miljoona asuu pääkaupunki Ulan Batorissa. Kaupungin ympärille on muodostunut suuri jurttakylä. Jurttien katoilla on sateellittiantenneja, ja niissä asustelevat ihmiset katsovat länsimaisia elokuvia pienistä televisioistaan. Minusta on hupaisaa, jos Suomessa puolestaan on jurtta, jossa voi katsella telkkarista, mitä Mongoliassa tapahtuu.”

Seuraavana päivänä Aalto huolehtii minulle puhelimessa, ettei tullut haastattelussa vastaanneeksi riittävän selkeästi kysymykseeni siitä, miksi hän tekee elokuvia. Vakuutan, että hän on suotta huolissaan.

_______________

Aallon pitkät

Cleaning Upia ennen Aalto ohjasi eläinoikeusaktivistista kertoneen pitkän dokumentin Orimattilan laukaukset (1999). Myöhemmin ovat valmistuneet kalliolaisen Timi Hagelbergin kautta Kallion urbaania melankoliaa peilannut Ota minut syliin (2006) ja suomirokkareiden Kiinan-turneeta tallentanut Sounds Like Suomi (2008).

Luomukappa, kahvila & galleria Galleria Keidas, Helsinginkatu 2, avoinna arkisin 10–20 & lauantaisin 10–16

www.galleriakeidas.fi

Kallio kukkii -tapahtuma 15.–24.5. Tarkka ohjelma ”joskus vapun jälkeen”, www.kallionkulttuuriverkosto.fi

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu