Ihanteiden Eurooppa

Yhteiskunnasta kirjoitetaan nyt utopioiden & dystopioiden, toivon & kauhun kautta.

Poliittisesti vaikuttavat kirjoittajat ovat aina olleet antiutopistisia ja materialistisia. Marx ja Engels, feministinen teoria, zapatistit, Naomi Klein ja Hardt & Negri ovat utooppisten visioiden heittelyn sijaan keskittyneet tutkimaan olemassa olevia konflikteja ja konkreettisia vaihtoehtoja.

Utopioita keksitään, kun poliittinen ajattelu on köyhää. Ja nyt utopiat ovat taas muodissa.

Toisaalta varsinkin vasemmistossa maalaillaan dystopioita, ehkä ekologisen kriisin pelon tai yleisen tappion ilmapiirin vallitessa. Materialistisen politiikan tärkein ohje tuntuu kadonneen: toivo ja pelko ovat huonoja oppaita.

Uusi Atlantis sisältää seitsemän melko vapaamuotoista esseetä, jotka käsittelevät erilaisia Euroopan kehityksen vaihtoehtoja suhteessa sen jonkinlaiseen ulkopuoleen: etnisiin vähemmistöihin, siirtolaisiin, Turkkiin ja Venäjään.

Pari teksteistä on niin huonoja, etten voi olla ihmettelemättä miksi ne on julkaistu. Tommi Melenderin iänikuisessa rakennelmassa Amerikka edustaa pinnallista nuoruutta, joka tuhoaa Euroopan aidon ja autenttisen, vanhan ja syvällisen kulttuurin.

Lauri Tierala puolestaan hehkuttaa amerikkalaista demokratiaa ja on sitä mieltä, että kunhan eu rakennetaan uudelleen tämän federalistisen ihannemallin mukaan, paratiisi laskeutuu maan päälle. Tieralaan verrattuna Alex Stubb alkaa vaikuttaa kiinnostavalta ajattelijalta.

Kirjan parasta sisältöä ovat Outi Nyytäjän ja Eero Tarastin kirjoitukset. Parhaimmillaan Nyytäjä on vittuillessaan suvaitseville yleisvasemmistolaisille, jotka kantavat yleistä moraalista huolta ”heikommista”, mutta eivät ole vähääkään kiinnostuneita esimerkiksi Euroopassa elävien siirtolaisten konkreettisista oikeuksista saati sitten valmiita toimimaan mitenkään niiden puolesta.

Tarasti tekee kiinnostavia huomioita Euroopan sisäisistä vähemmistöistä tai eri valtioiden suhteista Euroopan unionissa, mutta ei kiinnitä mitään huomiota selkeimpään esimerkkiin postkoloniaalisista suhteista: Euroopassa elää valtava joukko ihmisiä, joilta puuttuu täydet kansalaisoikeudet kuten siirtomaiden asukkailta aikaisemmin.

Juuri tässä mielessä niin Tarastin kuin Nyytäjänkin sinänsä mainioiden kirjoitusten ongelmat palautuvat tavallaan kirjan ideaan: tarkastellaan ihanteita eikä todellisuutta.

Näin mahdollisuutta todellisuuden muuttamiseen ei itse asiassa koskaan synny.

Arvio kokonaisuudessaan Fifissä.

Ville Hytönen & Pauli Rautiainen (toim.): Uusi Atlantis – puheenvuoroja Euroopan utopioista ja dystopioista. Savukeidas, 2009. 150 s.

Ilmaiseksi verkossa

Eetu Viren

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu