Kirjoittanut Hanna Nikkanen

Kerrosten välissä

Lukuaika: 10 minuuttia

Kerrosten välissä

Kuinka paljon rahaa miehen pitää ansaita ollakseen hyvä isä?

Kuinka paljon rahaa miehen pitää ansaita ollakseen hyvä isä? Suomen maahanmuuttovirasto vetää rajan 3 330 euroon kuukaudessa. Siksi Gilbert Adi, tutkija ja naisasiamies Kinshasasta, ei ole tavannut lapsiaan seitsemään vuoteen.

Kännykkä soi Lubumbashissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa. Mymy Walelu, 35, vastaa. Soittaja on aviomies, jota Walelu ei ole nähnyt seitsemään vuoteen.

”Muistavathan lapset pestä kätensä saippualla? Siellä on kuulemma taas koleraa liikkeellä.”

Mymy Walelun aviomies Gilbert Adi, 46, soittaa yksiöstään Helsingin Pihlajamäestä. Pariskunta puhuu arkisista asioista: lasten terveydestä ja koulumenestyksestä, sukulaisten kuulumisista ja säästä. Perheenyhdistämisprosessista ei vieläkään ole kerrottavaa.

Sitten Mymy ojentaa puhelimen Mathildelle, joka täyttää pian yhdeksän. Tyttö kuulostaa ikäistään vanhemmalta. Hän muistaa isänsä vain äänenä puhelimessa. Mathilde oli kaksivuotias, kun Gilbert Adin oli lähdettävä Suomeen.

Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa toistellaan ajatusta, että maahanmuutosta ei täällä saa riittävästi keskustella. Kun poliitikko sanoo niin, hän viestittää äänestäjäkunnalle, että täällä ei olla mitään kukkahattutätejä.

Tätä juttua tehtäessä keskustelun vaikeutta valitteli Jyrki Katainen. Ministerillä ja puoluejohtajalla, jos kellä, luulisi olevan käytössään riittävästi foorumeita käydä valitsemistaan aiheista ihan minkälaista keskustelua tahansa. Se ei oikein käynyt selväksi, kuka Kataisen mielestä on suomalaisten suita tukkinut.

Mutta mitä tarkemmin tutustuin Gilbert Adin ja Mymy Walelun tarinaan, sen helpompi minun oli yhtyä Kataisen valituksen keskeiseen ajatukseen. Yksikään suomalaispoliitikko ei suostu tekemään selkeitä esityksiä maahanmuuttopolitiikan kehittämisestä tai ainakaan seisomaan niiden takana. He, jotka valittavat kriittisen keskustelun vähyyttä, ovat usein sen suurimpia vihollisia: heitä, jotka allekirjoittavat sopimukset ja sitten kritisoivat niitä poliittisten irtopisteiden toivossa.

Suomalaispoliitikkojen silmissä maahanmuuttokeskustelu taitaa näyttää vaali-itsemurhalta. Siksi sitä vältellään kuin ruttoa. Maahanmuuttomyönteisinä ja -kielteisinä tunnetut poliitikot ovat liikuttavan yksimielisiä yhdestä asiasta: siitä, että hankalista asioista ei kannata kantaa poliittista vastuuta.

Siksi valta asuu nyt maahanmuuttovirastossa. Maahanmuuttopolitiikkaa tekee nimetön virkamies, jolle annetaan korkeintaan harkinnanvaraisia soveltamisohjeita.

Gilbert Adin ja Mymy Walelun tarinassa tällaisella harkinnanvaraisella soveltamisohjeella on tärkeä osa. Heidän tavallisen keskiluokkaisen perheensä yhteiselämä ei onnistu, koska Suomen maahanmuuttovirasto ei suostu joustamaan yhdestä kohtuuttomaksi tunnetusta vaatimuksesta. Se vaatii Gilbert Adilta 3 330 euron nettokuukausituloja, ennen kuin perhe saa muuttaa Suomeen.

Tätä juttua varten vein Gilbert Adin haastattelemaan maahanmuuttoministeri Astrid Thorsia. Adi kysyi häneltä, miksi virasto ei jousta tulovaatimuksesta, vaikka säännösten soveltamisohjeessa tähän kehotetaan ja perheen tilanne on selvästi absurdi. Ongelma on huomattu, Thors rauhoitteli: nyt ollaan laatimassa soveltamisohjeen soveltamisohjetta.

Oli kantamme maahanmuuttoon mikä tahansa, meidän kaikkien etu lienee se, että maahanmuuttoasiat palautettaisiin politiikan piiriin, pois byrokraattien käsistä. Silloin sitä kaivattua keskusteluakin voisi syntyä.

Gilbert Adi on neljän lapsen isä, varovainen ihmisoikeusaktivisti ja etevä kielitieteilijä, joka puhuu kahdeksaa kieltä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän ei vielä kymmenen vuotta sitten varmasti aavistanut päätyvänsä pihlajamäkeläiseen yksiöön ja siivousfirman uniformuun.

Adi kaipaa perhettään niin, että sattuu. Pitkän miehen hiljaisuudessa on jotain lähes kliseisen suomalaista: hän purkaa ikäväänsä työntekoon niin keskittyneesti, että sivustakatsojaa huolettaa. Hänellä ei enää ole ystäviä eikä harrastuksia. On vain siivoustyö, väitöskirja, datanomiopinnot ja 4 500 kilometrin päässä odottavat Mymy, Josué, Jérémie, Mathilde ja Manassée.

Mymyn ja Gilbertin 13-vuotias esikoinen, Josué, on itse asiassa Adin veljen Justinin poika. Hänen äitinsä lähti tiehensä pian lapsen syntymän jälkeen; isä juo. Gilbert ja Mymy ovat kasvattaneet Josuén vauvasta asti, ja adoptiopaperit ovat onneksi kunnossa.

Jérémie, 12, on rauhaton. ”Hän on ehkä vähän liian suosittu tyttöjen keskuudessa”, Adi huokaa. Jérémien kaltaiselle pojalle isän seura taitaisi olla murrosiässä erityisen tärkeää. Nyt poika kapinoi varovasti: puhelimessa hän joskus huutaa isälleen ja epäilee, ettei tämä ehkä ole nähnyt ihan riittävästi vaivaa perheen yhdistämiseksi. ”Miten se voi muka olla niin vaikeaa”, Jérémie kysyy.

Mathilde, 8, on albiino ja isän tyttö. Albiinotytön elämä Kongossa ei ole helppoa, ja kenties siksi Adi suhtautuu vakavailmeiseen tyttäreensä suojelevammin kuin muihin lapsiin. Suomesta lähtee säännöllisesti Kongoon aurinkovoidepaketti Mathilden herkälle iholle. ”Kerran Mathilde pyysi, että hankkisimme vielä yhden lapsen, toisen albiinon”, Adi kertoo. ”Sitten hänellä ei olisi niin yksinäistä.”

Manassée, 7, on kaikissa aineissa koulunsa priimus. Hän oli vastasyntynyt, kun Adin vaikeudet viranomaisten kanssa alkoivat, ja vuoden vanha, kun isä lähti. Nyt Manassée on jo iso tyttö, terävä ja Adille vieras. Hän on ylpeä tyttärensä koulutodistuksista, mutta suree sitä, ettei oikein tunne tätä.

mainos

”En olisi ehkä ryhtynyt kirjoittamaan naisten oikeuksista, ellei minulla olisi omia tyttäriä”, Adi arvelee. Hänen kirjansa, Sanastoa naisten syrjinnän poistamiseksi, oli tarkoitus olla vain ensiaskel.

”Kun tytöt olivat pieniä, tajusin, ettei heillä ole varaa haaveilla tulevaisuudesta. Niin monet ovet ovat heille lukossa. Ajattelin, että ehtisin vielä muuttaa asioita ennen kuin he kasvavat isoiksi.”

Mutta kirja veikin Adin vankilaan.

Avioparin puhelun tunnelma on välillä vähän kireä.

”Et ymmärrä, miten raskasta on huolehtia lapsista yksin”, Mymy syyttää. Hän kuulostaa vähän lannistuneelta. En osaa kuvitella, miltä itse kuulostaisin samassa tilanteessa.

”Itse et ymmärrä, miten yksinäistä on Suomessa”, huokaa Adi.

Perheenyhdistäminen on osoittautunut luultua vaikeammaksi. Taas kaksi vuotta on vierähtänyt odotellessa.

Vuosi sitten Adin perhettä pyydettiin matkustamaan Sambian Lusakassa sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön DNA-testejä ja haastattelua varten. Kuluja ei maksettaisi, tulkkikin olisi palkattava itse.

Perheen kotoa Kinshasasta on Lusakaan 1 900 kilometrin matka, yhtä pitkä kuin Helsingistä Bulgarian Sofiaan. Ensin on lennettävä maiden rajan tuntumaan Lubumbashiin, sitten jatkettava bussilla Lusakaan.

Kun perhe oli jo lähtenyt matkalle, Suomen maahanmuuttoviraston osastosihteeri lähetti Gilbert Adille sähköpostia. Yhtäkkiä haastattelupaikka olikin vaihtunut Tansanian Dar es Salaamiksi. Se sijaitsee 2 700 kilometrin päässä Kinshasasta. Helsingistä on yhtä pitkä matka Azerbaidzhanin Bakuun.

Haastattelu onnistui sentään lopulta Lusakassa. DNA-testi vahvisti perheenjäsenten sukulaisuuden ja kaikki tuntui muutenkin osuvan kohdalleen. Matkakassa oli kuitenkin huvennut. Adi oli sijoittanut passeihin, haastattelumatkoihin, käsittelykuluihin ja tulkin palkkioon jo 6 000 euroa. Paluulentoihin olisi tarvittu vielä tonni, jota ei ollut.

Perheen matka tyssäsi Lubumbashiin. Siellä, vieraassa ja vihamielisessä kaupungissa keskellä sodan repimää maata, he ovat nyt eläneet vuoden. Lapset eivät ole päässeet koko aikana kouluun. Kiitos, Suomi.

Joulun alla Suomen maahanmuuttovirasto hylkäsi perheenyhdistämishakemuksen. Viraston käyttämän laskukaavan mukaan Adin nettoansioiden tulisi nousta 3330 euroon kuussa ennen kuin perheen toimeentuloa voisi pitää turvattuna.

Erityisen julmalta tuntui se, että perheen elämän radikaalisti muuttanut matka Lusakaan oli ollut tarpeeton: hylkäävä päätös perustui vain Adin tuloihin. Lapset joutuivat jättämään kotinsa ja koulun aivan turhaan.

”Olisi ollut hyvä, että maahanmuuttovirasto olisi tarkistanut tuloni jo ennen kuin perheeni kutsuttiin haastatteluun. Silloin lapset voisivat rauhassa jatkaa koulunkäyntiä Kinshasassa ja odottaa, että saan datanomiopinnot päätökseen ja löydän paremmin palkattua työtä.”

Toki Adi tietää, että 3 330 euron nettopalkkaan on vielä matkaa. Siivoustyöstä maksetaan minimipalkkaa.

”Missä ammatissa minä ansaitsen niin paljon rahaa? Kuinka moni suomalainen ansaitsee niin paljon?”

Niin, itse asiassa aika harva. Suomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja tienaa keskimäärin 2 580 euroa kuussa – bruttona. Moni tienaa paljon vähemmän, eikä silti joudu sossun asiakkaaksi.

Adi on koulutettu, kielitaitoinen, työssäkäyvä maahanmuuttaja, joka on seitsemän Suomen-vuotensa aikana todistanut elättävänsä tuloillaan itsensä ja Kongossa odottavan perheensä. Kinshasan yliopiston kielitieteen laitoksen entinen apulaisjohtaja ei väheksy siivous- ja suurkeittiötöitä. Mymy-vaimo on sairaanhoitaja ja valmis ryhtymään Suomessa nopeasti töihin – sairaanhoitajiahan tarvitaan.

Gilbert Adi ja Mymy Walelu eivät vieroksu työtä. Tuskin heistä rikkaita tulee, mutta näillä eväillä pääsee kyllä Suomessa kiinni tavalliseen elämään. Se ei vain taida maahanmuuttovirastolle riittää.

mainos

Toisin kuin maahanmuuttokauhukuvia maalailevat keskustelijat usein antavat ymmärtää, Suomeen oleskeluluvan saanut ulkomaalainen ei voi automaattisesti tuoda perhettään tänne yhteiskunnan elätettäväksi. Hänen on ensin täytettävä maahanmuuttoviraston asettama toimeentuloedellytys: siis vakuutettava viranomaiset siitä, ettei perhe tule tarvitsemaan toimeentulotukea selviytyäkseen arjesta. Itse asiassa jo oleskeluluvan saaminen edellyttää lähes aina säännöllisiä tuloja.

Jos Adilla ei olisi lapsia ja Suomeen muuttaisi vain puoliso, toimeentuloedellytys täyttyisi 1 530 euron nettokuukausituloilla. Se ei kuulosta kohtuuttomalta. Jokainen lapsi nostaa rajaa 450 eurolla. Nelilapsisen perheen kohdalla summa kohoaa tuohon absurdiin 3 330 euroon.

Laskukaavan virheet on toki huomattu. Viraston omissa soveltamisohjeissa tähdennetään, ettei sääntöä tule tulkita kaavamaisesti.

”Monilapsisessa perheessä on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen ei johda kohtuuttomaan lopputulokseen”, soveltamisohje neuvoo. ”Poikkeuksellisen painava syy poiketa toimeentuloedellytyksestä saattaa tulla kyseeseen tilanteessa, jossa oleskelulupaa haetaan kotimaahan aiemmin jääneelle aviopuolisolle pitkään jatkuneen avioliiton jälkeen sekä tästä liitosta syntyneille lapsille.”

Virasto on siis antanut itselleen luvan joustaa omasta säännöstään. Hienoa! Tämähän pätee juuri Gilbertin ja Mymyn 13-vuotiseen avioliittoon, neljään lapseen ja ilmiselvästi kohtuuttomaan tulovaatimukseen. Miksi joustoa ei löytynyt?

Maahanmuuttoasioihin erikoistunut lakimies Ville Punto palauttaa jalat maan pinnalle. Ei virasto jousta.

”Eräässä tapauksessa Suomessa asuvan perheenjäsenen ansiotulot jäivät 40 senttiä ohjeen rajan alle”, Punto kertoo. ”Virasto teki kielteisen päätöksen sillä perusteella, ettei toimeentulo ole turvattu. Onneksi hallinto-oikeus otti järjen käteen.”

Puhelu Pihlajamäen ja Lubumbashin välillä päättyy samoihin fraaseihin kuin ennenkin. ”Jatketaan taistelua. Pidä pää pystyssä. Luota Jumalaan.”

Yksiön seinillä on perhevalokuvia. Lapset on kuvattu pyhävaatteissa Jérémien ensikommuunion jälkeen; perhe on helluntailainen, mutta lapset käyvät katolista koulua. Mymy on kaunis mutta väsyneen näköinen nainen farkkuhameessa.

Kalusteita asunnossa on niukasti. Adi säästää palkkansa perheelleen.

Kielitieteilijä ansaitsee nyt elantonsa siivoamalla öisin toimistoja Helsingin Punavuoressa. Päivisin hän opiskelee datanomiksi itseään puolet nuorempien opiskelijoiden rinnalla Helsinki Business Collegessa. Viikonloppuisin Adi kirjoittaa Gentin yliopistolle väitöskirjaa mobiiliviestinnän sanastosta. Tulotaso ei ole hurja, mutta sillä pärjää, ja parannusta on tiedossa.

Nukkumiseen jää aikaa neljä tuntia yössä. Elämä Suomessa on kroonista väsymystä.

Adilla on monta kansiota täynnä hylkääviä päätöksiä. Yksi niistä on saapunut Helsingin yliopistosta: valitettavasti jatko-opiskelupaikkaa ei nyt löydy. Perusteluissa mainitaan se, ettei Adi ole tehnyt alan tutkimusta seitsemän vuoden aikana. Siis sinä aikana, kun hän on henkensä pitimiksi siivonnut toimistoja, käynyt kidutettujen kuntoutuskeskuksen terapiassa, syönyt masennuslääkkeitä ja yrittänyt selvitä maahanmuuttoviraston byrokratiasta. Niin, ja kirjoittanut jättimäisen sanakirjan.

Luentokeikkoja on toisinaan, mutta niistä ei muodostu viraston edellyttämää säännöllistä tuloa. Myös kolhittu ammatillinen itsetunto kaipaisi jotain pysyvää.

”Aina sama juttu. Valitettavasti paikka meni toiselle, ei kutsua haastatteluun. Älä käsitä väärin, en minä väheksy siivoojan työtä… mutta olisi kiva olla joskus taas vaikka ranskanopettaja. Tutkimusta jatkan, vaikka siitä ei maksettaisi. Se on henkireikä.”

Samana päivänä, kun ulkomaalaislaki tulee eduskunnan käsittelyyn, Helsingin Sanomat kirjoittaa maahanmuuttajien perhekulttuurista. Lasten kurituksesta, auktoriteettimurroksesta, perheväkivallasta. Radikalisoitumisesta, kun suomalainen arvoliberalismi järkyttää.

”On syytä perehdyttää maahantulijat suomalaisen yhteiskunnan perusarvoihin, kuten Suomen lakien ja säädösten noudattamiseen ja tasa-arvoon”, Timo Soini kommentoi jutussa.

Maahanmuuttoviraston päätöksessä todetaan, että perheenyhdistämishakemuksen hylkääminen ei ole lasten edun vastaista, koska he jo elävät Kongossa äitinsä kanssa. Isän läsnäololla ei katsota olevan merkitystä lasten hyvinvoinnille. Tuntuu siltä, että tässä tapauksessa maahantulijoita ei tarvitse perehdyttää tasa-arvoon – sille olisi tarvetta virastossa.

Adi, oletko feministi?

”Totta kai.”

mainos

Adi on taistellut naisten oikeuksien puolesta, opetellut suomea, sopeutunut täkäläiseen kulttuuriin, noudattanut lakeja ja tehnyt hiki hatussa kaikkia tarjottuja töitä. Hänen perheensä on aika tavallinen keskiluokkainen ydinperhe, jossa vanhemmat jakavat kotityöt ja lastenkasvatusvastuun. Lapset pärjäävät koulussa ja sekä tyttöjä että poikia kannustetaan opiskelemaan.

Mitä pikaisemmin lapset saataisiin tänne, sitä paremmin he sopeutuisivat täkäläiseen koulujärjestelmään. On vaikea ymmärtää, miksi asiaa halutaan vielä viivästyttää.

Eduskunnan maahanmuuttokeskustelussa Juha Mieto soimaa maahanmuuttajia työnvieroksujiksi. Keskustalainen hiihtäjä ei ole ainoa, jonka huulilta syytös putoaa kevyesti. Adi alkaa jo väsyä puolustelemaan itseään muiden ylemmyydentunteen edessä: vakuuttamaan, että on kunnon ihminen. Seitsemän vuoden odotuksen ja kyräilyn perusteella näyttää nimittäin siltä, että sitä ei kukaan tule ikinä uskomaan.

”Opin paljon Suomen ulkomaalaispolitiikasta”, Adi kirjoittaa eduskunnan keskustelun jälkeen. ”Suuri suru on sanaton.”

Syön kasvispataa, kanaa ja ruokabanaania Pihlajamäessä. Adi on ottanut iltapäivän mittaisen loman väitöskirjaprojektistaan kokatakseen vieraille. Ihmettelen, miksi työpiste on ahtaassa keittiössä, vaikka yhdistetty olo- ja makuuhuone on lähes tyhjä.

”Keittiössä on turvallisempi olo”, Adi selittää. ”Olohuoneessa on liikaa tilaa. Siellä huomaa heti, että jotain puuttuu.”

Eikä Adi tietenkään ehdi viettämään juurikaan aikaa kotonaan. Tullessaan yöllä töistä kotiin hän kokkaa pikaisesti suomalaista perusruokaa ja kaatuu sitten lyhyille yöunilleen. Pihlajamäki on jäänyt vieraaksi.

Yhtäkkiä Adi muistaa, mistä keittiö häntä muistuttaa. Hän mittailee katseellaan seiniä.

”Sellini oli samankokoinen”, Adi naurahtaa. ”Mutta siellä meitä oli kahdeksan.”

_______________

Kuka pelkää kongolaista feministiä

Gilbert Adin tarinaa käsiteltiin Voimassa 4/2007. Tuolloin Adi taisteli Suomen maahanmuuttoviraston kanssa oleskeluluvastaan.

Adi joutui vaikeuksiin kotimaansa Kongon demokraattisen tasavallan viranomaisten kanssa vuonna 2001. Hän toimi tuolloin Kinshasan yliopiston kielitieteen laitoksen apulaisjohtajana ja oli julkaissut kirjan Terminologie de l’élimination de la discrimination à l’égard de la femme, ”Sanastoa naisten syrjinnän poistamiseksi”. Se käänsi tasa-arvosanastoa tsiluban kielelle.

Adi kirjoitti kirjansa, koska oli huolestunut naisten asemasta kotimaassaan. Kansainvälisten järjestöjen ponnistelut suuressa ja levottomassa maassa tuntuivat menevän hukkaan, kun tärkeistä asioista puhuttiin vain yläluokan käyttämällä ranskalla. Ihmisoikeuksiin liittyvää materiaalia ei ollut saatavilla kikongoksi, tsilubaksi, lingalaksi ja muilla kansankielillä, joilla on yhteensä kymmeniä miljoonia puhujia.

Kirja kiellettiin: Adin esipuhe naisten oikeuksista oli ollut liian poleeminen hallituksen makuun. Pidätysmääräys tuli yllätyksenä perheelle, joka ei ollut ikinä kuvitellut joutuvansa vedetyksi mukaan politiikkaan. Salaisessa vankilassa Adia kidutettiin ja raiskattiin.

Vuonna 2003 Adi pakeni Suomeen. Seuraavien neljän vuoden aikana hän asui vastaanottokeskuksissa Tampereella ja Helsingissä, teki siivous- ja opetustöitä ja kirjoitti paksun suomi–ranska-lingala-sanakirjan.

”Olen kiintynyt Suomeen”, Adi vakuutti Voiman haastattelussa kaksi vuotta sitten. ”Minulla on täällä ystäviä, olen kotiutunut: puhun kieltä, opiskelen, teen töitä.”

Muistot kidutuksesta ja palautuksen pelko johtivat kuitenkin syviin masennuskausiin. Kidutettujen kuntoutuskeskus vetosi maahanmuuttovirastoon, jotta Adille myönnettäisiin turvapaikka tai oleskelulupa ja tuskallinen epävarmuus loppuisi. Kerran Adi yritti itsemurhaa. Haastatteluhetkelläkin se vaihtoehto pyöri mielessä, ainakin siltä varalta, että edessä olisi karkotus Kongoon.

”Helpompi on kuolla Suomessa. Saavat sitten lähettää minut – miten se sanotaan, mon cadavre? – Kongoon.”

Heti Voiman jutun ilmestyttyä Adille myönnettiin oleskelulupa ”yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella”. Prosessi oli kestänyt yli neljä vuotta, ja sen aikana Adi oli väliaikaisesti menettänyt työlupansa. Nyt olisi kuitenkin aika hakea perheenyhdistämistä, Adille kerrottiin, ja prosessin lupailtiin olevan helppo ja nopea.

mainos

”Minun täytyy ajatella, että pian saan myönteisen päätöksen, menen töihin ja saan perheeni luokseni. Sitten kaikki on hyvin.”

_______________

Astrid Thors: ”Sori”

Gilbert Adi haastattelee maahanmuuttoministeriä.

Kun RKP:n Astrid Thors aloitti Matti Vanhasen toisen hallituksen maahanmuutto- ja eurooppaministerinä, uumoiltiin, että liberaalit tuulet tulisivat puhaltamaan Suomen maahanmuuttopolitiikan uusiksi. Eduskunta on kuitenkin torjunut Thorsin ehdotukset; helmikuussa hyväksytyt lakimuutokset ovat pieniä. Helpotuksia on luvassa lähinnä B-lupalaisten – siis kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden maahanmuuttajien – työlupa-asioihin. Gilbert Adi on seurannut asiaa lähempää kuin varmasti kukaan toimittaja. On siis oikeus ja kohtuus, että hän haastattelee Astrid Thorsia. Kun Adi ja Thors kohtaavat, laista vielä keskustellaan eduskunnassa. Perussuomalaisten Pentti Oinonen on juuri saanut kyyneleet kihahtamaan Thorsin silmiin piikittelemällä tätä ruotsinkielisille alueille sijoitettujen siirtokarjalaisten syrjinnästä. Thors on keskellä julkista pyöritystä, joka epäilemättä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Ulkomaalaislaki ei käytännössä muutu juuri lainkaan, mutta ministeriä syytetään silti lepsuilijaksi, joka on tekemässä Suomesta turvapaikkashoppaajan paratiisin.

”Itä-Kongon tilannehan on parantumassa”, Thors aloittaa keskustelun. Adi jättää kohteliaasti vastaamatta: hän ei ole samaa mieltä. Kongon demokraattisen tasavallan turvallisuustilanne on arka aihe, sillä siihen liittyviä arvioita värittää EU-maiden halu käydä kauppaa maan hallituksen kanssa. Kongolaiset kaivostuotteet ovat tärkeitä muun muassa elektroniikkateollisuudelle. Jos maan katastrofaalinen tilanne myönnettäisiin, kaupankäynti voisi vaikuttaa kovin epäeettiseltä.

Onko lakimuutoksista jotain hyötyä?

”Toivon mukaan kyllä. Ei ehkä niin paljon, kuin uskoimme. Kun hallitus esitti muutoksia, työllisyystilanne oli erilainen. Vaikeammassa taloudellisessa tilanteessa käy helposti niin, että sanat ja teot eivät vastaa toisiaan: toisaalta sanotaan, että on tärkeää tehdä työtä ja kotoutua, ja toisaalta töitä ei tarjota.”

Ihmisoikeussopimukset suojelevat oikeutta perhe-elämään. Mikä on valtion velvollisuus huolehtia tämän oikeuden toteutumisesta?

”Haluat varmaan puhua tästä toimeentulovaatimuksesta, jota nyt käsitellään vähemmistövaltuutetun aloitteesta. Mikä on kohtuullinen vaatimus? Millä hakija elää ja turvaa perheensä toimeentulon? Voisiko kohtuullistamismahdollisuuksia huomioida paremmin?”

Maahanmuuttoviraston soveltamisohje korostaa, että toimeentulovaatimuksista tulee tarvittaessa joustaa. Niin ei kuitenkaan tehdä. Mitä asialle nyt tapahtuu?

”Sori, että asia on näin. Uudesta ohjeesta keskustellaan.”

Perheenyhdistämisprosessissa perheenjäseniä pyydetään matkustamaan Suomen lähetystöön haastatteluun. Matkat voivat olla erittäin pitkiä ja kalliita. Miksi ei käytetä lähintä EU-lähetystöä?

”Niin, miksi ei? Tämä asia on tullut muutaman yhteydenoton kautta ajankohtaiseksi. Muita mahdollisuuksia voisi olla yhteistyösopimus Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n tai Kansainvälisen punaisen ristin kanssa. Luonnollisesti me voisimme hyödyntää sekä muiden EU-maiden että toisten pohjoismaiden lähetystöjä.”

Jos näin on, miksi prosessi pysyy vuodesta toiseen niin kohtuuttomana?

”En voi käsitellä yksittäistapauksia. Voin kuunnella, mutta en vastata.”

Kun sain oleskeluluvan, minulta edellytettiin säännöllisiä tuloja. Mielestäni sen jälkeen maahanmuuttajalla tulisi olla oikeus perheenyhdistämiseen – se jos mikä edistää kotoutumista. Sen sijaan minulta vaaditaan nyt 3 330 euron kuukausituloja. Mikä työ voi taata tämän? Mitä voin tehdä tässä tilanteessa?

”Ehkä nämä tulorajat jonkin verran vastaavat sitä, että meillä on kahden elättäjän malli perheessä. Se on ehkä ollut tässä filosofinen kysymys.”

Vaimoni Mymy on sairaanhoitaja, ja juuri hänen alalleen haetaan ulkomailta työvoimaa. Meillä olisi kahden elättäjän perhe, jos hän vain saisi muuttaa tänne.

”Niin.”

mainos

Kotoutuminen on vaikeaa, kun työnhaussa maahanmuuttajilta odotetaan täydellistä kielitaitoa.

”Työnantajien pitäisi painottaa toiminnallista kielitaitoa eikä vaatia täydellisyyttä. Minä en kuitenkaan ruotsinkielisenä voi pyytää, että totuttautuisimme siihen, että suomen kieltä puhutaan eri tavoilla. Silloin saisin kaikki vihat niskoilleni. Minäkin puhun vähän erilaista suomen kieltä.”

Miten kuvaisit suomalaista keskusteluilmapiiriä?

”Kyllä keskustelusta voi huolestua. Käsillä on nyt sama tilanne, joka on nähty monta kertaa Euroopassa: taloustilanne huononee ja silloin halutaan syyttää jotain ulkopuolista ryhmää. Keskustelussa se näkyy niin, että koko ryhmä halutaan samaan muottiin, ikään kuin tänne ei tultaisi monesta erilaisesta syystä. Kun kaikille annetaan sama leima, on helpompi syyttää maahanmuuttajia ongelmista.”

Julkisesti puhutaan positiivisista asioista, joita maahanmuuttajilta toivotaan. Poliittinen paine kuitenkin näyttää olevan sillä suunnalla, että ongelmiin on reagoitava ja rikoksentekijöitä rangaistava. Ei ole syntynyt toimenpiteitä, joilla helpotettaisiin esimerkiksi koulutetun, nuhteettoman ja kielitaitoisen maahanmuuttajan prosesseja.

The speech varies according to the economic situation. Tämä on se totuus. On myös niin, että rikoksentekijä, joka erottuu, synnyttää heti enemmän keskustelua. Meillä on tiedotusvälineitä, jotka eivät ole niin tarkkoja siitä, milloin he leimaavat jonkun rikoksentekijän – ja julkisuus on raaistunut.”

Gilbert Adi & Hanna Nikkanen

_______________

Adin tapausta on seurattu muun muassa jutuissa Ulkomaalaisvirasto suosittaa: Kuole Kongossa [4/2007] ja Bienvenue à la maison! [10/2009].

_______________

Hanna Nikkanen