Sammie

Olen kotoisin Belizestä, englantilaisten entisestä siirtomaasta, jossa seksuaalisuus on tukahdutettua ja jossa homoseksuaalit elävät ja kuolevat yksin.

Nimeni on Sammie. Synnyin siirtomaa-ajalta peräisin olevassa kylässä Benque Viejossa, joka sijaitsee Belizessä aivan Guatemalan rajan tuntumassa.

Olin yksitoista, kun aloin tuntea itseni naiseksi. Unelmoin poikaystävästä ja siitä, että jonakin päivänä menisin naimisiin. Samoihin aikoihin, ollessani yksin kotona, aloin pukeutua naisten vaatteisiin kunnes eräänä päivänä vanhempani saivat tietää siitä. Kiinni jäämisen seurauksena he kuljettivat minua lääkäreillä ja psykologeilla, jotka kukin parhaansa mukaan yrittivät tehdä minusta oikean pojan hormonipiikkien ja erilaisten ihmevoiteiden avulla.

Nautimme päivällistä papin seurassa, joka nuhteli minua sanoen: ”Se mitä teit on syntiä, joka tahraa perheesi nimen ja maineen.” Isäni, joka jo tuolloin oli politiikassa aktiivisesti mukana, pelkäsi oman nimensä ja maineensa puolesta. En halunnut loukata päätökselläni perhettäni, vaan heidän parhaakseen jätin heidät. Siitä lähtien aloin syödä hormoneja ja pukeutua naisten vaatteisiin.

Olen kotoisin Belizestä, englantilaisten entisestä siirtomaasta, jossa seksuaalisuus on tukahdutettua ja jossa homoseksuaalit elävät ja kuolevat yksin. Heillä ei ole koskaan oikeaa parisuhdetta, ainoastaan satunnaisia kohtaamisia.

Kun saavuin Méridaan, Meksikoon, minusta tuntui hyvältä nähdä ympärilläni pariskuntia. Aloitin seksin myymisen, kun tielleni osui ihmisiä, jotka olivat valmiita sekä tuottamaan minulle nautintoa että maksamaan siitä.

Taistelu ihmisiä, varsinkin poliiseja vastaan, oli päivittäistä. Välillä viranomaisille oli annettava rahaa, useimmiten seksiä, jotta sain jatkaa työntekoa rauhassa. Työskentelin kolme vuotta Méridan kaduilla. 60 prosenttia kaikista asiakkaistani oli kaksoiselämää viettäviä perheenisiä. Nyt, kun käyn elokuvissa tai kauppakeskuksissa, näen entisiä asiakkaitani – ilman häpeän häivää!

Jouluaattona 2000 sain tietää kantavani HI-virusta. Olin yksityisessä lääkärikeskuksessa, kun sain tietää, että kaikki ei ollutkaan hyvin. Senaikaiselle kumppanilleni sanottiin, että hän oli terve, mutta että minä olin viruksen kantaja. Mitään muuta he eivät sanoneet. Ei sitä, kuinka kauan minulla olisi elinaikaa jäljellä, tai sitä, että voisin mennä psykologin juttusille. He vain kertoivat kylmästi kokeen tuloksen. Siinä kaikki.

Ainoa minut huomioon ottava ele heidän puoleltaan oli, että sain itse päättää kirjattaisiinko minut tilastoihin vai ei: ”Jos haluat, voit olla yksi numero tilastoissa. Voimme myös repiä tämän paperin, jolloin et koskaan päädy niihin.”

Tämän valinnanvapauden seurauksena kai ajattelemme, että viruksen kantajia on vähän, paljon vähemmän kuin heitä oikeasti on. Pelätessään leimautumista ihmiset pyyhkivät mieluummin pois historiansa, hävittävät todisteina olevat potilaskortit. Sinä samana jouluyönä saavuin Oasikseen, HI-viruksen kantajien suojakotiin.

Minulla ei ole aavistustakaan, milloin ja keneltä sain tartunnan. Ehkä joltakin kumppaniltani, jonka kanssa vietin lyhyen ajan kuulematta hänestä koskaan enää.

Nyt olen löytänyt uuden kumppanin, asumme täällä suojakodissa ja suojaamme itsemme seksiä harrastaessamme. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen, että minulla on tulevaisuus. Meillä on yhteisiä suunnitelmia: haluamme perustaa kukkakaupan – minä ja elämänkumppanini. Kadulta sain säästettyä riittävästi rahaa sen avaamiseen.

Silti ikävöin entisen elämäni rajattomuutta. Minusta oli ihana matkustaa kaikkialle. Nyt elämääni rajoittavat lääkkeenottoajat ja oma terveyteni. Kaikki on niin toisenlaista kuin ennen.

Oasiksessa asuminen on kuin eläisi suurperheessä. Tuemme toinen toisiamme, jotta jaksamme taistella elämästä. Joskus sitä näkee kriittisessä tilassa olevia ihmisiä, jotka kuitenkin selviävät; toisten menestyminen valaa uskoa omaankin elämään. Toki me riitelemmekin, aivan kuten perheenjäsenet.

Heikkona ja sairaana sitä tuntee itsensä hyödyttömäksi, mutta täällä silloinkin on mahdollisuus auttaa. Katolinen kirkko saa sinut tuntemaan, että sairaus on Jumalan langettama rangaistus. Mutta Oasiksessa asuminen ei sekään vie pois ulkopuolisuuden tunnetta. Silti Oasiksen perusajatus on mielestäni hieno: tänne voi tulla voimistumaan ja lepäämään.

En kuitenkaan halua elää ulkomaailmasta eristyksissä, kuten hiv-tartunnan saaneena tunnen usein eläväni. Haluaisin olla jälleen osa ympäröivää yhteiskuntaa, mutta siinä tarvitsemme vielä paljon ympäröivän maailman tukea. Työn tekeminen antaisi yhden syyn lisää roikkua elämässä kiinni.

Oasiksen tarinat ovat liikuttavia. Yksi minuun eniten vaikuttaneista tarinoista on Gerardon.

Suomennos Elisa Pehkonen.

Alejandro Cárdenas

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu