Levyt

Lukuaika: 3 minuuttia

Levyt

Tyypit kuunteli Trent Reznorii, Gentle Evilii, Spürmaa & Charlie Parkerii… hyvää settii.

Bird musiikin Mekassa

Carnegie Hall rakennettiin New Yorkiin 117 vuotta sitten. Paikasta tuli klassisen musiikin keskeinen esiintymisareena ja pyhäkkö. Pian siellä pidettiin myös konferensseja, suffragettitilaisuuksia ja poliittisia puheita. Vuonna 1938 Benny Goodman ja kumppanit vetivät hurjan konsertin lähes 3 000 paikkaisessa salissa. Jazz oli ”rantautunut” Carnegie Halliin. Joidenkin mielestä vain (be)bop on sitä oikeaa jazzia. Tuon tyylin guruja olivat Charlie Parker, Dizzy Gillespie, Bud Powell, Max Roach ja Thelonious Monk. Bopin synnyttyä jazzia alettiin pitää ”taiteena”.

On ollut mainio idea koota Parkerin kaikki Carnegien keikat (vuosilta 1947-1954) yhteen pakettiin. Moni legendaarinen sessio on nyt pitkästä aikaa saatavilla – ja hyvällä äänenlaadulla. Bird kertoo stagella musiikistaan kaiken olennaisen. Pienemmässä ja isommassa kokoonpanossa. JATP:n kanssa. Jousien kanssa. Afro-kuubalaisissa tunnelmissa. Ja kovassa porukassa.

On sanottu, että puolikin tuntia Parkerin levytysten parissa kertoo kuulijalle jazzista enemmän kuin kirjoitettu sana koskaan. Tämä neljän ja puolen tunnin annos kertoo siis vieläkin enemmän. Ja muuten kertoo kanssa! (PL)

Charlie Parker: The Complete Carnegie Hall Performances. Definitive Records 2007. Viisi tähteä.

_______________

Salamasodanjulistus

Huh huh. Spürman levyllä Spürma lentää on rujo meininki alusta loppuun saakka. Sanoitusten white trash -kertomuksissa hakataan lapsia piripäissään, jaetaan pillua rahasta, potkitaan maassa makaavia, varastetaan autoja ja ajellaan niillä kadulla kulkijoiden päälle, tykitetään tietty hihaan ja niin edelleen. Minkäänlaisia kivoja tai kauniita elementtejä ei ole mahtunut mukaan. Poliitikoille ja parille musa-artistillekin lähtee samassa kättelyssä tappouhkaukset.

Vaikka on siellä muutama ihan älykäskin yhteiskunnallinen kannanotto mukana.

Musatyyli vaihtelee 70-luvun lopun reippaamman tyylisestä punkrockista nykypäivän hardcoresoittoon. Yksinkertaisesti sanottuna levy on monin tavoin peruspunkkia. Jos matskun on valmis ottamaan vastaan avoimin mielin, Spurma on ensisijaisesti viihdyttävä kokemus. Ja onhan se kiva kun ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään.

Bändi on parhaimmillaan livenä ja levy kotibilemusiikkina. Vaikea kuitenkin kuvitella tällä omituisella mutta kieltämättä mielenkiintoisella huumorimusan ja vitutuksen ristisiitoksen konseptilla kovin kauas jaksettavan. (JV)

Spürma: Spürma lentää. Monsp 2008. Kolme tähteä.

_______________

Onko tämä musiikkia?

Käsittämätön meluvalli vyöryy kuuntelijan päälle, eikä sen pinnalla todellakaan ole melodiaa. Rytmikin poukkoilee, eikä löydä uomaansa. Mitä hittoa tämä on? Onkohan mummosta tuntunut samalta, kun hän kuuli radiosta ensimmäisen kerran sähkökitaraa?

Äänivallin harjalla etenee kotimainen noise-free-jazz-duo Gentle Evil. Janne Tuomen improvisaatiojazzin hengessä fiilistelemät rummut ovat saaneet solistikaverikseen Tommi Keräsen ”roskaelektroniikan”. Kovalla äänellä kuunneltava möly avaa uusia näkyjä musiikinystävälle. Se puhuttelee, pysäyttää ja herättää ajatuksia. Voiko muuta toivoakaan? (JT)

Pymathon/Gentle Evil: Split LP. Verdura Records 2007. Neljä tähteä.

_______________

Musiikkiteollisuutta nenästä

mainos

Saul Williamsin uusi levy The Inevitable Rise and Liberation of Niggy Tardust on Nine Inch Nailsin Trent Reznorin tuottama ja julkaisema, ja vielä äkäisempi kuin miesten aikaisemmat tuotannot.

Williamsin ja Reznorin yhteiskuntaa kohtaan osoittama kritiikki ja viha tuntuu ajoittain pursuvan yli äyräiden, mutta paketti onnistuu kuitenkin pysymään kasassa läpi levyn. Williamsin raivoisa hip hopin, poetry slamin ja spoken wordin sekainen ulosanti tyyntyy ajoittain korostamaan sanottavan tärkeyttä. Reznor on loihtinut taustalle meluisan äänivallin, joka on kovin tutun kuuloinen Nine Inch Nailsin levyiltä.

Marraskuuta alussa julkaistun levyn jakelukanavana toimii internet. Levy on ladattavissa joko ilmaiseksi tai vaihtoehtoisesti viiden dollarin hintaan. Jakelutyyli on sama kuin Radioheadin taannoisen In Rainbows -levyn kanssa, mutta erojakin projekteissa löytyy. Erityisesti tiedottamisessa.

Radiohead on pysynyt visusti hiljaa oman verkkojulkaisunsa menestyksestä. Ehkä odotuksia huonompi menekki saattaisi olla surkeaa mainosta koko yhtyeelle ja fyysisen levyn myynnille.

Toisin kuin Radiohead, Reznor julkisti Niggyn ladanneiden ja siitä myös maksaneiden määrän. Tammikuun 2. päivään mennessä levy oli ladattu 159 499 kertaa ja 28 322 lataajaa oli katsonut sen vitosen arvoiseksi. Albumi myi kahdessa kuukaudessa lähes yhtä monta kappaletta kuin Williamsin edellinen, vuonna 2004 julkaistu levy. Näennäisen alhainen hintakaan ei välttämättä ole lopulta alhainen, kun välikädet ja niiden kulut on poistettu artistin ja kuluttajan väliltä. (JT)

www.niggytardust.com. Viisi tähteä.

Pertti Laesmaa, Jari Tamminen & Jukka Vuorio

  • 9.9.2009