Pateettista mutta totta

Pääkirjoitus: Suurin vaara piilee kaupallisuuden tuottamassa itse-sensuurissa.

Tämän lehden sivuilla on jo klisee valittaa katutaiteilijoiden kohtaloa, ulista pääoman vaikutuksesta journalismiin ja motkottaa kaupunkikulttuurin kaupallistumisesta. Kaikenlainenhan sponsorointi on perkeleestä. Ehkä onkin, mutta suurin vaara piilee kaupallisuuden tuottamassa itse-sensuurissa.

Entä onko puhe totuudesta nykyään jo lähtökohtaisesti pateettista ja falskia? Onko liioittelua väittää, että usa on tällä hetkellä suurin uhka maailmanrauhalle. Että USA:lla on tukikohtia yli 130 maassa ja että se iskee vieraan maan puolelle anteeksi pyytelemättä, kun kansainvälinen yhteisö samaan aikaan vain pohtii, missä menee periaatteessa oikeudenmukaisuuden raja. Onko lupa kertoa, että USA:ta ei voi tuomita oikeudessa, koska se on sulkenut itsensä kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle tai sitä, että se vetoaa samoihin länsimaisiin arvoihin, joita se itse pitää pilkkanaan. Tai että seuraava askel on olla taktinen ydinasehyökkäys Iraniin.

Taasko paasaa joku Yhdysvaltojen vihaaja? Ei suinkaan. Olen jopa viettänyt siellä lyhyen aikaa elämästäni eikä kokemuksessa ollut valitettavaa. Tutustuin muun muassa opettajiin, jotka puhkuivat kriittistä ajattelua. Valokuvauksen opettaja oli Vietnamin sodan toimittajaveteraani, valtio-opin opettaja yhteiskunnallinen provokaattori ja englannin kielen lehtori konservatiivinen valistaja. Siellä lomittuivat toisiinsa rikkaus, amerikkalainen elämänasenne ja villi erämaa siinä missä autoistunut teknokulttuuri, taloudellinen eriarvoisuus ja täydellinen itsekeskeisyys, jossa muuta maailmaa ei ole olemassakaan.

Siihen aikaan Neuvostoliitto oli vielä olemassa. Yhdysvaltalaisilla oli silloin käytössä ilmeisesti presidentti Ronald Reaganilta peräisin ollut fraasi: Ei neukkukansa ole pahaa, vaan ainoastaan sen hallitus.

Sama pätee Yhdysvaltoihin. Ei kansassa ole vikaa, vaan hallituksessa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että suuri osa poliitikoista ja journalisteista on hylännyt totuuden. Siksi terävimmät poliittiset analyysit kuulee nykyään taiteilijoilta ja kirjailijoilta. Ja siksi tässä lehdessä julkaistaan sivulla 43 nobelisti Harold Pinterin puhe, jonka toivoisin teidän kaikkien lukevan. Vaikka se on helvetin pitkä.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu