SANANVALTA Paavi lähti, Muurinen ei

Tänä vuonna kärsimysnäytelmiä sinkoili televisiosta huhtikuun alussa lähes sietämättömään tahtiin.

PÄÄSIÄINEN ON KÄRSIMYKSEN AIKAA, mutta liika on jo liikaa. Tänä vuonna kärsimysnäytelmiä sinkoili televisiosta huhtikuun alussa lähes sietämättömään tahtiin. Kaisaniemen jokavuotisesta Jeesus-paraatista Vatikaanin viimeisiin vilkutuksiin, Monacon ruhtinaskunnasta floridalaiseen eutanasiasotaan. Ja Tepliceen, Tšekin tasavaltaan. Antti Muurisen väpättäviin viiksiin.

Mielessäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, mikä kouraisi kaikkein syvimmältä. Suomen jalkapallomaajoukkueen viime minuuttien 4–3 tappio Tšekille oli viimeinen isku aivan liian pitkällä kärsimyksen tiellä.

Jeesus, Paavi, ruhtinas Rainier ja Terri Schiavo ovat sentään jo päässeet lepoon. Yksi toivottomuudessaan kituva raasu on kuitenkin jäljellä, ja kärsijöitä ovat niin suomalaiset jalkapallon ystävät kuin ennen kaikkea Suomen maajoukkue, joka taas kerran karsiutuu jalkapallon arvokisoista.

ONKO SILLÄ MITÄÄN VÄLIÄ? Ehkä ei. Kärsimystä lähentelevä intohimo jalkapalloa kohtaan on toki monien tärkeämpien asioiden valossa täysin hukkaan heitettyä energiaa. ”Miltä osin jalkapallo muistuttaa Jumalaa?” kysyy uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano kirjassaan Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo 2000). ”Ainakin sen palvonnan suhteen, jota monet uskovat siihen kohdistavat ja siinä epäluottamuksessa, jota monet intellektuellit sitä kohtaan tuntevat.”

Minä unelmoin silti Jumalan sijaan paljon mieluummin jalkapallosta.

Galeano kirjoittaa myös: ”Maali on jalkapallon orgasmi. Orgasmin lailla maali on nykyelämässä yhä harvinaisempi.” Suomen nousu Teplicessä 2–0 ja 3–1 tappioasemasta tasatilanteeseen 3–3 tarjosi muutaman järisyttävän orgasmin. Sen sijaan ne kymmenen sekuntia, jotka erottivat kärkimies Shefki Kuqin lähes voittomaalin potin tyhjentäneestä vastustajan oikeasta voittomaalista nollasivat kaiken riemun kuin julmasti keskeytetty yhdyntä. Jäljelle jäi taas pelkkä turhautunut tyhjyys. En enää voi antaa valmentajallemme mahdollisuutta.

ANTTI MUURISEN LAUSE ”ETEENPÄIN ON TULTU” on jo niin tuttu, että sen kuuleminen tekee kipeää, sillä eteenpäin ei ole tultu. Ei vaikka Suomen merkityksetön FIFA-rankingsijoitus on korkeampi kuin koskaan. Ei vaikka maajoukkueemme alkuvuodesta voitti varamiehisillä joukkueilla Kuwaitin ja Saudi-Arabian kaltaisia jättejä mitättömissä harjoitusotteluissa.

Eteenpäin ei myöskään ole tultu, jos valmentaja kuvittelee auktoriteetiksi sen, että rankaisee joukkueen vaarallisinta maalintekijää (Aleksei Eremenko jr.) liiasta itsekkyydestä vaihtamalla hänet tappiotilanteessa kentältä 20 minuuttia ennen elintärkeän Hollanti-pelin päätösvihellystä.

Muurinen ylisti viime EM-kisojen aikaan Helsingin Sanomissa tulevien karsintavastustajien Toekin ja Hollannin peliä fantastiseksi ja pisti samaan hengenvetoon Suomen jatkomahdollisuudet lähinnä ”uskon ja toivon” varaan. Muurisen pesti päättyy näillä näkymin ensi joulukuussa. Sopii vain ”uskoa ja toivoa”, että Suomen Palloliitto tekee kaikkensa metsästääkseen maailmalta joukkueellemme sen ansaitseman vahvan johtajan. Valmentajan, joka vie Suomen arvokisoihin vaikka läpi harmaan kiven. Muurisen 12 000 euron kuukausipalkan ja mielenkiintoisen ammatillisen haasteen luulisi kelpaavan monelle pätevällekin valmentajalle.

Tai sitten Palloliittokin uskoo, että eteenpäin on tultu, ja päättää syytää lisää rahaa Muurisen verkkaritaskuihin. Siinä tapauksessa alan uskoa, että minulla on elinaikanani suurempi mahdollisuus nähdä Pietarinkirkossa paavi, joka ei tuomitse kondominkäyttäjiä helvettiin, kuin Suomi jalkapallon MM-kisoissa.

Tommy Lindgren, tommy(at)kaapeli.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu