Maa kuusta nähtynä

Erkki Pirtola keskustelee taidekoulu Maan rehtorin Bo Karstenin kanssa.

TAIDEKOULU MAA lepää Suomenlinnassa meren ja historiallisten linnoitusten ympäröimässä inspiroivassa ilmapiirissä. Paikka on sopivasti irrallaan kaupungin melskeistä ja kuitenkin lähellä pienen merimatkan päässä.

Uuden rehtorinsa Bo ”Isse” Karstenin johdossa koulu tulee entisestäänkin painottamaan taiteilijan uusien roolien ja mahdollisuuksien etsimistä nyky-yhteiskunnassa. Perinteisen taideopetuksen lisäksi nousevat esille yhteisöprojektit ja taiteen lonkeroituminen yhteiskunnan eri puolille.

ERKKI PIRTOLA: Sinulla on takana mittava sarka mitä erilaisimmissa tehtävissä sekä taiteilijana että tuottajana. Olet tehnyt musiikkia ja neoprimitiivistä poptaidetta. Sinuun on törmännyt parin viime vuosikymmenen aikana siellä, missä jotain uutta on ollut tekeillä.

BO KARSTEN: Opiskelin kulttuuriantropologiaa 1980-luvulla Helsingin yliopistossa. Sieltä lähdin HYY:n kulttuurikeskukseen Vanhalle ylioppilastalolle. Se olikin silloin ainut dynaaminen kulttuuri-instituutio, jossa oli mahdollisuus tehdä jotain uutta.

EP: Taisimme tavata ensi kerran siellä. Kiinnostuin värikkääksi kirjailluista”puukapuloistasi”, joita oli virkapöydälläsi. Minusta se oli loistava tapa esittää taidetta.

BK: HYY:stä menin Helsingin juhlaviikoille, 1990-luvun alussa opiskelin Lontoossa kulttuuripolitiikkaa ja taiteen tuottamista.

Sittemmin olin käynnistämässä Helsingin Kulttuuripääkaupunki-hanketta, Valon voima -kaupunkifestivaalia, Teatterikorkeakoulun kulttuurituottajakoulutusta, Helsinki ACT -nykyteatterifestivaalia ja Helsingin kansainvälisen tuotantotoimistoa. Vuoden 2004 alusta olen vetänyt Erkki Soinisen kanssa Kuvataideakatemiassa julkisen taiteen koulutusohjelmaa.

EP: Taidekoulu on kuitenkin aivan eri ympäristö kuin tuotantotoimisto ja valmiit taiteilijat. Arka opiskelija etsii itseään ja tahtoo ennen kaikkea piirtämisen ja maalaamisen perustaitoja. Aika harva on valmis nykytaiteeseen. Miten aiot suhtautua haasteeseen?

BK: Olen huomannut, että nykytaiteilijoilla on suoria vastauksia ja malleja nyky-yhteiskunnan ongelmiin

Taidekoulu on keskeinen ympäristö kehittää näitä metodeja, mitä tulee sosiaalisuuteen, kierrätykseen, uudenlaatuisten työympäristöjen kehittämiseen ja niin edelleen. Ne eivät ole mitenkään ristiriidassa piirtämisen ja maalaamisen kanssa, päinvastoin. Parastaikaa meillä on menossa veistosprojekti Suomenlinnan työsiirtolan vankien kanssa,ja se toimii hyvin. Projektin puitteissa yksi oppilaistamme vetää vangeille veistokurssia.

Olen aina pyrkinyt löytämään yhteyttä ja dialogia taiteen ja ympäröivän yhteisön välillä. On tärkeää, että taiteilija tietää kenelle ja miksi hän tekee taidetta ja mikä on hänen asemansa yhteisössä. Pienen koulun voima on painottaa sisällöllistä ilmapiiriä, missä ideat ja ajatukset voivat kehittyä.

EP: Juuri nyt yhteiskunta elää murroksessa. Teknistä ja taloudellista kapasiteettia on yllin kyllin, mutta sisältö on hakusessa.

BK: Kuvitellaan, että sisältöjä voisi tuottaa kuin tavaraa, mutta asia on päinvastoin. Totta kai sisällöt nousevat ihmisten tunnemaailmoista, sisältä.

Teoreettinen oppiminen on myös tärkeää, mutta sen on oltava suhteessa käytäntöön. Lähdemme tietenkin liikkeelle havainnoista ja perustaidoista, piirtämisen, maalaamisen, veistämisen oppimisesta ja etenemme siihen, mihin opiskelijan oma kiinnostus vie.

EP: Taidekoulut ”valmistavat” taiteilijoita, joita yhteiskunta ei ”tarvitse”. Eikö tulisi uusia koko käytäntö, romuttaa eristynyt taiteilijamyytti ja työllistää taiteilijat eri elämän aloille? Taiteilijuus on aika halveksittu käsite, kun se voisi olla koko yhteiskuntaa uudistava voiman lähde.

BK: Siinäpä haastetta kaikille! Ensi syksynä yritämme aloittaa lasten nykytaidekerhoa sekä suunnittelemme omaa osuuttamme Suomenlinnan talven kehittämisessä. Mutta tämä osallistuminen ei saa häiritä opiskelijan omaa työskentelyä. Hyvän maalauksen, tilateoksen, performanssin tekeminen vaatii keskittymistä. Suomenlinnassa on hiljaisuutta, joka on tärkeää rauhoittumiselle. Se luo ympäristön myös toisenlaatuiseen kommunikaatioon.

EP: Taidehan on katsomisen filosofiaa, mutta myös sosiaalisen yhteisöllisyyden luomista.

BK: Minulle tärkeä vaikuttaja on ollut situationistit, ryhmä taiteilijoita 1950–60-luvulla, ja heidän ajatuksensa jatkuvan liikkumisen kautta tehdyistä havainnoista. He ymmärsivät ensimmäisenä julkisen tilan merkitystä taiteessa.

Viime marraskuussa julkisen taiteen Pimeä-tapahtumassa pyrimme korostamaan julkisen taiteen tekemistä prosessina, jonka keskeisiä osia ovat ympäristö, paikka, tilanne ja yleisö.

Projektit levittäytyivät ympäri Kalliota. Juuri tämä levittäytyminen, lonkeroituminen yhteiskuntaan on taiteen tulevaisuutta. Siinä mielessä verkostoituminen on keskeistä. Nykytaidehan on sisältöjen tekemistä, organisoimista, jatkuvaa etsintää. Sillä ovat loputtomat mahdollisuudet.

www.taidekoulumaa.fi

Erkki Pirtola

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *