Loppumaton analyysi

Syvästi tuskallinen mieliala, ulkomaailman kiinnostavuuden ja rakastamiskyvyn katoaminen, suorituskyvyn estyminen ja itsetunnon laskeminen.

SYVÄSTI TUSKALLINEN MIELIALA, ulkomaailman kiinnostavuuden ja rakastamiskyvyn katoaminen, suorituskyvyn estyminen ja itsetunnon laskeminen. Nämä kaikki itsetunnon romahtamista lukuun ottamatta ovat tyypillisiä sekä murheelle että melankolialle, kirjoitti psykoanalyysin isä Sigmund Freud vuonna 1917.

Murheen murtama on menettänyt jotakin todellista, melankoliassa taas ihmiseltä puuttuu jotakin hieman ideaalisempaa: menetetty ei ole välttämättä oikeasti kuollut, se ei vain enää sovi rakkautemme kohteeksi.

’Melankolinen’ sanana saa depression eli masennuksen kuulostamaan ylevältä ja suorastaan ihailtavalta olotilalta. Näin on aika ajoin historiassa ollutkin. Renessanssin aikaan melankoliaa ihailtiin, 1700-luvun lopulta alkaen ihailu alkoi voittaa taas halveksunnan, ja 1800-luvulla melankolia kuului taas taiteilijan ja syvällisen ihmisen tunnerepertoaariin.

Näin epäoikeudenmukaisesti aika on suhtautunut tiettävästi kaikkina aikoina ihmistä vaivanneeseen masennukseen. Joskus sitä ihaillaan, toiste se on aikansa rutto.

FREUDIN MUKAAN melankolisen ihmisen yksi minuuden osa, nimittäin omatunto, asettuu toista vasten ja arvioi sitä rankalla kritiikillä ja loputtomilla itsesyytöksillä. Juuri moraalinen epäonnistuminen nousee minuuden pahimmaksi viaksi, vain köyhtyminen on potilaan peloissa verrattavissa tähän tilaan.

Freud tosin lisää, että melankolikon moninkertaisten itsesyytösten takana on lähes aina jotakin, ”jota potilas rakastaa, rakasti tai hänen pitäisi rakastaa”. Täten melankolikon itsesyytökset kohdistuvatkin ’rakkauskohteeseen’, josta vain on tullut erottelematon osa minuutta.

Mania on osa samaa kompleksia kuin melankoliakin, tunnetumpi nimi sille on maanis-depressiivisyys eli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Freudin mukaan ”molemmat sairaudet kamppailevat saman ’kompleksin’ kanssa, joka melankoliassa on todennäköisesti saanut egon valtaansa, kun taas maniassa ego on saanut sen hallintaansa tai peräti syrjäyttänyt”.

Oli niin tai näin, reilut sata vuotta psykoanalyysi mullisti suhtautumisen ihmismieleen. Keskeisen sijan Freudin kirjoituksissa saivat siis kolme painotusta: tiedostamaton, seksuaalisuus ja psyyken talous. Freud analysoi mieltä viettienergiaa kuluttavana talouskokonaisuutena.

VOISIKO TÄMÄ PÄTEÄ myös yhteiskuntaruumiiseemme? Eikö olekin niin, että siellä missä yhteiskuntakorpuksessa on maniaa, on myös masennusta? Onko niin, että 1990-luvun alussa alkanut rakenteellinen työelämän tehostaminen ja tehottomien ihmisten syrjäyttäminen on ollut osa suomalaista ja yleiseurooppalaista maanis-depressiivistä sairautta, jossa alussa murheelliseen poikkeustilaan kuuluneet työelämän leikkaukset ovatkin osa yhteiskunnallista kokonaismuutosta.

Yhteiskuntaruumiimme ego näyttää olevan tietoinen asian kummastakin puolesta: jotakin todellista on laman aikana menetetty, ja toisaalta rakkaus laman melankolian myötä kuoli vaatimukseen huomioida koko yhteiskuntaruumis.

Sosiaalis-moraalinen vaade, joka kellui hyvinvointiyhteiskunnan ärsykkeenä, on menetetty. Jäljellä on ainoastaan joko melankoliaa ja masennusta tai maniaa ja tanssia työttömyyden ja syrjäytettyjen säilöntäpaikkojen päällä. Ehkäpä se on liikaa sanottu.

PSYKOANALYYTTISEN TERAPIAN peruspyrkimyksenä on yksinkertaisesti vapauttaa ihminen neuroottisista oireista, estoista ja luonnehäiriöistä. Kirjoituskokoelmaan Murhe ja melankolia on kerätty Freudin metapsykologisia eli filosofis-teoreettisia tekstejä, jotka purkavat psykoanalyysin periaatteita. Kuten usein, Freudin lukeminen tuottaa nautintoa. En tiedä, liittyykö se omien estojen tiedostamiseen vai pelkkään laadukkaasta esseistiikasta nauttimiseen.

En myöskään tiedä, miten suhtautua viime vuosien väittelyyn psykoanalyysin tieteellisyydestä. Periaatteessahan psykoanalyysin itsenäistävä tehtävä humanistisena hankkeena on verrattavissa valistukseen, kommunismiin ja feminismiin: ihmisen vapautetaan alaikäisyydestä käyttämään omaan järkeään, vapautetaan talouden ikeestä vapaaksi kansalaiseksi ja vieläpä miehisen kulttuurin ylivallasta tasa-arvoon.

Nämä kaikki ovat edelleen tärkeitä, vaikkakin välillä vaiettuja ihanteita, joiden toteuttamiseen ei lyhytterapia riitä.

Sigmund Freud: Murhe ja melankolia. Suom. Markus Lång. 288 s. Vastapaino 2003.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu