Suomi-filmin takapihoilla

Kotimaisen elokuvan Helsinkiin mahtuu koko maa.

ELOKUVA ON ERÄÄNLAINEN muisti, johon väistämättä taltioituu ja suodattuu heijastumia oman aikansa yhteiskunnasta. Nuoresta kotimaisesta elokuvasta välittyykin suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos, maaltamuuton aallot kasvavaan pääkaupunkiin ja urbaanin kulttuurin herääminen. Studiokauden (1930–60-luku) elokuvia kuvattiin Helsingissä aidoissa kaupunkimaisemissa. Näissä kuvissa pääkaupunki sykkii elävänä kinokaupunkina, osana suomalaista kulttuurihistoriaa.

KOTIMAISEEN ELOKUVAAN heijastuivat niin 1930-luvun lopun nousukausi kuin toisen maailmansodan tunnelmat. Poliittiset teemat esitettiin usein avoimesti, kotirintamalle suunnattu kepeä farssi- ja komediatuotanto pyrki lähinnä kohottamaan kansan mielialaa. Säännöstelykin oli helpompi unohtaa upeiden pukudraamojen, kuten Kaivopuiston kauniin Reginan (1941), myötä.

Komediallisen valtatuotannon rinnalla sävykkäämpiä äänenpainoja ilmeni Teuvo Tulion intohimoisissa, yhteiskunnallisissa melodraamoissa.

HELSINGIN MUUTTUVAAN kaupunkikuvaan lyö leimansa 1800-luvun lopun teollistuminen ja tämän synnyttämä maaltamuutto pääkaupunkiin, sekä myöhempi sotien jälkeinen muuttoliike. Maaltamuuttajat asettuivat eri puolille Helsinkiä, mutta työväenluokalle edullisinta asuinaluetta oli Pitkänsillan pohjoispuoli Kalliosta Sörnäisiin. Aaltoska orkaniseeraa (1949) tai Pekka ja Pätkä -elokuvissa Kallion pihat sykkivät lapsiperheiden vilkasta, mutta asuntosäännöstelyn ja ”pakkoalivuokrauksen” sävyttämää usein ahdastakin elämää.

Kotimainen elokuva sai maaltamuuton seurauksena tendenssinomaisia sävyjä, osittain kieltolain ja raittiusliikkeen ansiosta. Varoitellessaan kaupungin vaaroista elokuva lainasi kirjallisuudesta tuttuja teemoja: kaupunki nähtiin synninpesänä ja vaarallisena viettelijättärenä.

Maaseutu puolestaan näyttäytyy taustalla puhtaana idyllinä, kuten elokuvassa Pikku-Matti maailmalla (1947).

ERÄÄNLAINEN maaltamuuttajan selviytymistarina on Valentin Vaalan ohjaama Juurakon Hulda (1937). Vaala haki Huldaansa esimerkkiä Hollywoodin screwball-komediasta ja sen ”sukupuolten välisestä sodasta”. Hulda on ehkä feministisin kotimainen elokuva. Siinä kireä taloudellinen tilanne pakottaa torpan tytön kaupunkiin leivän hakuun. Monen muun maalaisneidon tapaan Hulda saa työtä herrasväen palvelijana, ja pestiin kuuluu ajan hengen mukaan palvelijanhuone omine sisäänkäynteineen.

Elokuvassa yhteiskunnan luokkarajat tulevat selkeästi esiin, ja taustalla onkin Juhani Tervapää -salanimellä kirjoittanut Hella Wuolijoki. Irma Seikkulan valloittava rooli opinnälkäisestä ja ministeriksi aikovasta sanavalmiista naisesta innoitti esikuvan tavoin aikansa suomalaisnaisia.

YHTEISKUNNAN UUDET tuulet ovat niin ikään havaittavissa nuoresta elokuvastamme ja kehittyvästä kaupunki-ilmeestä. Taka-Töölöön haettiin modernisti ja funktionaalisesti uutta asumisen ilmettä 1930–40-luvuilla. ”Nuori, moderni vaimo haluaa modernin kodin”, todetaan elokuvassa Isän vanha ja uusi (1955).

Töölöstä löytää kotinsa myös suomalainen perusperheidylli Suomisen perhe (1941). Matti Kassilan kaupunkipainajainen Tulipunainen kyyhkynen (1961) ja Jörn Donnerin Helsinki-kuvaus Täällä alkaa seikkailu (1965) kertovat kaupungistuvasta kulttuurimaisemasta, joka sai vaikutteita kansainvälisestä elokuvasta.

Outi Heiskanen – Minna Santakari: Asuuko neiti Töölössä? Elämää elokuvien Helsingissä. 190 s. Teos 2004.

Kirsi Raitaranta

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu