SANANVALTA Kilteistä kiltein?

Sitten mää tein lihapullia savesta, kurasta ja kuivuneista oljista, ja panin sen syömään.

MULLA OLI LAPSENA hurmaava luonne. Kerrankin meille tuli jotain vieraita, joilla oli mun ikäinen rillipäinen poika, jotenkin suunnattoman ylimielinen. Mää pakotin sen ojaan leikkimään mun kanssa (mää leikin paljon ojissa ja pelloilla, varsinkin kura-aikoina) ja sen vanhemmat jutteli meidän vanhemmille että on se hyvä kun meidänkin poika pääsee vähän näkemään muitten lasten maailmaa. Sitten mää tein lihapullia savesta, kurasta ja kuivuneista oljista, ja panin sen syömään. Ne vieraat eivät käyneet enää koskaan. Mua ei haitannut yhtään.

Mää olin myäs suunnattoman itsepäinen ja kovapäinenkin. En ikinä oppinut mitään urheilulajeja, mutta hinkasin silti jokijäätä suksillani väsymykseen asti. Vettyneen villan haju onkin vahvimpia hajumuistoja siltä ajalta. Luistelukin oli yhtä tuskaa, mun luistimet oli aina ruosteessa, kaukalon jää tosi epätasainen enkä mää muutenkaan osannut luistella, enkä koskaan oppinutkaan. Ja kaikki oli aina kaikkien muitten syytä. Kerrankin kävelin raivoissani luistimet jalassa kotiin, ja kun pääsin ovelle päätin jatkaa vielä olohuoneen parketin halki. Ihmeen paljon sitä voi kakara saada voimaa jalkoihinsa, parketin säpäleet vaan lenteli lattian halki.

JA MITÄ OLISI LAPSUUS taikka elämä ilman pissakakkajuttuja? Mun kaverin kanssa vakoiltiin isoja poikia, jotka kaivoi lumiluolaa jokirannan täyrääseen. Ne pojat pelotti meitä tosipaljon, joten se mitä me sitten tehtiin on aika käsittämätöntä. Me ootettiin että ne lähtee pois, tutkittiin luola, löydettiin sieltä pornolehti jonka päälle mun kaveri paskansi ja sitten kuseksittiin luolan seiniin ja lattioihin. Tarkoitus oli näyttää siltä että se olisi jonkun koiran tekosia, mutta enpä oo koskaan tavannu koiraa joka kusisi niin holtittomasti.

Kaiken tämän ja paljon muun jälkeen on vaikea uskoa että olin koulussa se kilteistä kiltein tyttö, jonka oli pakko vetää kymppejä joka kokeesta. Istuin luokassa etummaisena, pulpetti vedettynä niin lähelle tuolia että välillä oli vaikea hengittää. Luin aina läksyt moneen kertaan – koulun jälkeen, ennen nukkumaanmenoa ja vielä aamulla ennen koulua – mutta en koskaan viitannut koska pelkäsin puhua niin monen ihmisen edessä; että normaalin äänen sijasta tulisikin jotain piipitystä tai korinaa.

USKOIN ETTÄ KAIKKI PITÄÄ ANTAA ANTEEKSI koska uskonnontunnilla niin opetettiin, ja kun mulle keksittiin uusi nimi, Kinkku, niin hymyilin vaan ja menin sitten vasta nurkan taakse märisemään. Jouluaikoina oli vaikeaa kun kinkku oli aina ollut meidän perheen paras juttu, leivinuunissa paistettu ja jo yöllä isän kanssa salaa maisteltu. Nyt sitten piti pelätä aikaa jolloin kotonakin puhuttaisiin jatkuvasti kinkusta, ja sitä paitsi tuntui kuin ois syönyt itseään.

Mulle tullaan vieläkin sanomaan että kun olin niin ihanneoppilas, kaikkein kaunein käsialakin mitä koskaan nähty. Ja aina joku spuge muistaa että mää oon se joka kirjotti kuusi ällää. Ja mua kuristaa, sillä parhaani mukaan yritän unohtaa. Se on se ilkikurinen pikkutyttö joka sulattaa mun sydämen – vaikkei ehkä mun vanhempien. Ei lapsen, jos kenenkään, kuulu käyttäytyä kuin joku jeesus. Kaikkea ei tartte antaa anteeksi, puolensa saa pitää, ja jos on paha mieli sen saa näyttää. Ja kun joka helevetin hiihtokisoissa tulee viimeiseksi, niin kai se nyt vituttaa, mutta se on ihan tervettä. Itseinho ja häpeä ei.

OLEN VIIMEISET KYMMENEN vuotta yrittänyt korjata koululaitoksen aiheuttamaa tuhoa. Ja hallelujaa, on löytynyt ilkikurinen nainen, joka tykkää nauraa paljon ja kovaa, joskus räkä poskella mutta mitä sitten, ja jos tänne nakkaa paskaa, voi olla aika varma että se lentää takaisin. Tyttä joka syötti pikkujätkille savipullia on täällä taas.

Marjo Isopahkala, marjoisopahkala@auriamail.net

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *