Työnteko kielletty

Kroatian Kninissä poliisit kaljoittelevat ja vanhukset rokkaavat.

KNININ LINJA-AUTOASEMA on tyhjä. Olen tullut vapaaehtoistyöleirille Kroatiaan kahdeksi viikoksi. On jo myöhä enkä tiedä, missä leiri sijaitsee. Leiri-isäntä ei vastaa puhelimeen. Kolme teinityttöä hämmästelee suomalaista turistia. He eivät ole koskaan käyneet kotikaupunkinsa ulkopuolella ja kyselevät kaikkea mahdollista.

Suomi on heille tuttu HIM-yhtyeen kotimaana. Tytöt innostuvat kuullessaan, että kotikaupungissani saattaa törmätä Ville Valoon. He haluavat väkisinkin kantaa matkatavarani. Teinirokkarit tiedustelevat, onko minulla paljon rahaa, ja ehdin jo pelätä pahinta.

Turhaan. Tytöt tinkivät huoneen hintaa alemmas tutun hostellinomistajan kanssa. Olen niin uupunut, että uni tulee, vaikka verhojen läpi välkkyy huoneen valaiseva hostellin mainoskyltti. Sekunnin välein vaihtuva väri – sininen, punainen, vihreä – tunkeutuu silmäluomien läpi.

PARI POIKAA huitoo minulle kadulla. Reppumatkailija on Kninissä harvinainen näky, joten he arvaavat minunkin tulleen vapaaehtoistyöleirille. Leirillä meitä on kahdeksan työläistä eri puolilta Eurooppaa. Kansainvälinen vapaaehtoistyö -järjestöstä kerrottiin, että leirin ohjelmaan kuuluu linnakkeen ja Krka-joen rannan siivoaminen, monikulttuurisen ja suvaitsevaisuutta edistävän teatteriesityksen tekeminen ja New Unexpected Cicle -festivaalien järjestäminen.

Knin kärsi Jugoslavian sisällissodan aikana rajusti, koska sen sijainti oli strategisesti tärkeä ja enemmistö asukkaista serbejä. Taistelut alkoivat vuonna 1991 ja kroaatit joutuivat pakenemaan kodeistaan. 10 000 asukkaan Knin tunnettiin paikkana, jonka läpi monen tie kulki mutta harvan pysähtyi. Yhtäkkiä kaupunki oli tapahtumien keskipiste.

Knin koki toisen puhdistusaallon kroatialaisten hyökätessä takaisin. Operaatio Myrsky tyhjensi kaupungin lähes täysin 4. elokuuta 1995, ja 70 prosenttia asukkaista, suuri osa serbejä, lähti kodeistaan yhden yön aikana. Suurin osa palasi kuitenkin takaisin. Kroaattien ja serbien vuorottainen pako kaupungista aiheutti sen, että asukkaat kiistelivät talojen ja maiden omistusoikeuksista.

Sodan jäljet näkyvät joka paikassa. Rakenteet ovat luotien rei’ittämiä ja taloista puuttuu katto tai seinä. Joistakin rakennuksista on säilynyt pelkkä betoniluuranko. Joka puolella hengailee sotilaita.

VIERESSÄNI ISTUVA SOTILAS pyytää tupakkaa terassilla. Juttelemme rennosti niitä näitä, kunnes erehdyn puhumaan sodasta. Sotilas muuttuu vakavaksi ja kireäksi, hiljenee.

Sodan päätyttyä 1999 kaupungissa oli paljon levottomuuksia, kahakoita. Pikkukaupungin arki oli kaoottista. Viisi vuotta myöhemmin on toisin. Nyt asukkaiden kesken vallitsee ystävällinen ilmapiiri. Jopa poliisien kanssa tekisi mieli mennä puhumaan. He hymyilevät mukavasti kahvi- tai kaljatauollaan. Ihmiset tuntevat toisensa ja ovat kokeneet samat mielipuolisuudet. He jatkavat elämäänsä ja yrittävät kohentaa arkeaan. He ovat oppineet ottamaan hetkestä kiinni ja välittämään toisistaan. Ystävällisyys on uskomatonta, kunhan vain tottuu siihen, että jotkut huutavat täyteen ääneen.

Yhteenkuuluvuuden tunne on suuri. Talojen ovet jätetään auki, eikä vessan oveakaan ole tapana lukita. Ihmiset ottavat rennosti, työt voi aina lykätä huomiseen. Toisaalta 40 prosenttia kniniläisistä on työttömiä. Sota lamautti teollisuuden ja miehet kuluttavat aikaansa terasseilla.

Vanhat papparaiset istuvat kuin ompelukerhon mummot keskustelemassa tuntitolkulla oluensa ääressä, silti juopumatta liiaksi.

Ongelmiakin riittää. Tämäkään maalaiskaupunki ei ole välttynyt huumeilta. Varsinkin sodan jälkeen moni on yrittänyt pitää itsensä kasassa niiden avulla. Kuten yksi mies ilmaisi: ”Ne ovat olleet viime vuosina puoleksi äitini, puoleksi siskoni ja veljeni.”

MUUTAMAN PÄIVÄN seisoskelun jälkeen ihmettelemme jo leiriläisten kanssa tosissamme sitä, milloin työt alkavat. Hindulaisen leirinvetäjämme päivittäinen vastaus kuuluu: ”Oommm, huomenna keksitään teille jotain…”

Paikalliset ihmettelevät, miksi me haluamme tehdä töitä, me kaukaiset vieraat. Työstä ei ole tietoakaan kahden viikon rentoutumisleirin aikana. Yhtenä päivänä poimimme muutaman tunnin roskia. Festivaalin paikalliset järjestävät itse, ja teatteriesitys on kroatiaksi. Ehkä asukkaat vain ovat niin innostuneita saamaan vieraita kyläänsä, että keksivät järjestää työleirin.

Päivät kuluvat hengailemalla terasseilla, ja saamme nopeasti uusia ystäviä. Jokaisen nimi ja kasvot pitää painaa tarkasti mieleen. Pienenkin rupattelun jälkeen on todennäköistä, että baarituttavat juoksevat halaamaan kadulla.

Liikutun, kun koko kylä ilmestyy festareille. Ne jatkuvat aamuun saakka. Nuoret ja vanhat tanssivat rockin ja trancen tahdissa tähtitaivaan alla. Kännissä riehunut punkkari kävelee seuraavana päivänä äitinsä kanssa ja taluttaa pikkuveljeä.

Käymme myös lähikaupungeissa livekeikoilla ja kotipippaloissa ja saamme kosketuksen kroatialaiseen elämään, jollaista ei ehkä kokisi rannikon turistikohteissa. Kninissä ei ole merkkikauppoja, ja pizzabaaritkin ovat melkein ainoita ruokapaikkoja.

Ruoka on todella pahaa, kaikenlaisia pullataikinamuunnelmia, mitä voi saada aikaan vehnäjauhoista, vedestä ja rasvasta: vaaleata pullaa, piirakkaa, patonkia, sämpylää, toastia, kolmioleipää, pannupizzaa… Olut on sitäkin maistuvampaa. Baareja on paljon, kaupungin ainoalla kadulla joka toinen ovi johtaa baariin. Ihmiset istuvat terasseilla myöhään yöhön. Mukavassa hälinässä aistii samalla ympäröivien peltojen ja vuoristojen rauhallisen tyhjyyden. Illan pimetessä pikkukujien taloista kaikuu perinteistä kansanmusiikkia, naurua ja iloista huutoa.

PÄÄKAUPUNGISSA ZAGREBISSA ihmiset nauravat melkein tukehtuakseen kuullessaan missä olen ollut. ”Knin! Heh heh, sehän on takuuvarmasti viimeinen maanpäällinen kolo, johon kukaan lähtisi vapaaehtoisesti! Eikä ainakaan kahden viikon lomalle.”

Hymyilyttää.

Sofie Jokinene

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu