Miljoona potkittua puuta

Työhuoneen pihalle kuuluu kolmen pöllön huutelu.

TYÖHUONEEN PIHALLE kuuluu kolmen pöllön huutelu. Huuhkaja huhuilee auringon laskiessa vanhalta paikaltaan kaatopaikan suunnalta. Lehtopöllö huutaa jostakin tuntemattomasta pisteestä keskellä pimeintä yötä. Varpuspöllö – lähistöllä on ainakin neljä reviiriä – viheltelee keskellä päivää.

Pöllöt kiehtoivat minua jo lapsena. Asuin lähiössä, en koskaan kuullut pöllöjä enkä ollut nähnyt niitä. Olin jo reilusti ohitse teini-iän, kun näin ensimmäisen pöllöni. Ystäväni vei minut sarvipöllön pesälle ja kiipesin katsomaan poikasia.

Jäin heti koukkuun. Rakensin pöllönpönttöjä kuin heikkopäinen ja sain ne vielä jotenkuten sidottua lähiömetsän puihin. Kun seuraavana keväänä menin asuntotarkastukselle, suurin osa pöntöistä oli keikahtanut vinottain. Yksi oli täydellisesti ylösalaisin. Sen jälkeen opin sitomaan ne paremmin.

Yritin kuumeisesti löytää pöllön pesää luonnonkoloista. Aina kun törmäsin tikankoloon, potkin puuta kuin Karate Kid. Kymenlaaksosta tuskin löytyy kolopuuta, jota en olisi joskus potkinut.

Joskus 15-vuotiaanaa lähestyin erästä pönttöä kauniilla, rauhallisella paikalla metsäsaarekkeessa. Se oli lempipaikkojani; metsäsaarekkeen viertä pitkin kulki hitaasti virtaava joki. Tai ehkä oikeammin oja. Muutaman metrin päässä pöntöstä havaitsin, että se oli asuttu. Suuaukon reunaan oli tarttunut paljon untuvaa. Pöllö! Vihdoinkin! Hiivin varovaisin askelin puun juurelle ja rapsutin kaarnaa. Pöntöstä kuului hiljaista rapinaa ja suuaukosta lennähti esiin lintu. Talitiainen. Mikä pettymys.

Puiden potkiminen kannatti lopulta. Miljoonaa potkittua puuta kohden muistan kaksi unohtumatonta havaintoa: viirupöllö ja liito-orava. Kumpikin pesi luonnonkolossa, enkä ole nähnyt kumpaakaan sen koommin.

Jani Kaaro

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu