Fümmsböwötääzääbö wörötääzääUupögiff

Äänirunoudessa toistetaan jotain fraasia niin pitkälle, että se tyhjentyy merkityksestä ja muuttuu musiikiksi.

ÄÄNIRUNOUS, SOUND POETRY, on useimmille vieras käsite. Moni on silti törmännyt tuohon eriskummalliseen taiteenlajiin elämänsä aikana, mutta ei vain ole tunnistanut sitä. Esimerkiksi musiikkitelevisiokanava MTV:n vanha kanavatunnus oli äänirunouden suuren miehen Kurt Schwittersin teos.

”Mmmh mmh mmh ääh ääh ääh!” esittää Teemu Manninen rytmikkäästi Kafka-kahvilassa keskellä Helsinkiä ja kerää runsaasti kummastuneita katseita.

Omituisia ääniä päästelevä Manninen ei ole mikään satunnainen korvapuustin kurkkuunsa saanut kahvittelija, vaan 27-vuotias runoilija. Hän on parhaillaan nostamassa suomalaista äänirunoutta maailmankartalle – ennen kuin siitä on edes kuultu Suomessa.

MANNINEN ON YKSI Linnunlaulupuu-runokollektiivin jäsenistä. Kollektiivion lähtöisin samaa nimeä kantavasta nettiyhteisöstä ja sai alkunsa viime syksynä, kun Mannista pyydettiin esikoiskokoelmansa tiimoilta esiintymään Varsinais-Suomen Runoviikoille.

Manninen karsastaa pelkkää lausumista sen tylsyyden vuoksi, joten hän päätti pyytää mukaansa sekä tuttuja freejazzmuusikoita että Linnunlaulupuun väkeä, ja esityksestä tulikin vähintään kokeellinen.

”Se oli kauhean mukavaa. Yhdisteltiin juttuja, joita tuntui luontevalta yhdistää – niin kuin runonlausuntaa ja black metalia.”

Äänirunoudessa Mannista kiehtoo juuri näennäisesti yhteen sopimattomien elementtien yhdistäminen, kategorioihin sopimaton taide.

Kokeilun kiinnostavuudesta huolimatta Mannisesta tuntui, että eri taidemuotojen sekoituksessa lausunta jäi kaiken muun jalkoihin. Kun ryhmä seuraavaksi esiintyi Henki & Elämä -kirjamessujen KerhoKohina-klubilla Tampereella, olivat lavalla enää vain lausujat.

LINNUNLAULUPUU kurotti oksiaan korkealle valitsemalla esitettäväkseen Ursonaten, Kurt Schwittersin 1920-luvulla tekemän dadaistisen äänirunon, joka Mannisen mukaan on äänirunouden klassikko ja koko taidemuotoa määrittävä teos. Harjoittelu oli hoidettu ”ölisemällä”, ja esityskin Mannisen mukaan vain ”mentiin ja rykäistiin”. Runous voi siis olla myös hauskaa!

Ennen oman ryhmänsä esitystä Manninen oli kuullut Ursonatesta kuusi erilaista versiota, kaikki internetin avantgardeportaali UbuWebin kautta. Yllätyksenä tuli se, että esityksen myötä myös Linnunlaulupuun kuudelle miesäänelle sovitettu versio päätyi muutaman alan asiantuntijan kautta UbuWebiin kaikkien kuultavaksi. Manninen naputtaa ohimoaan edelleen hieman hölmistyneen näköisenä.

”Oli se kyllä vähän sellainen hetki, että naps naps, mitä ihmettä me siellä oikein tehdään.”

SUOMESSA ÄÄNIRUNOUTTA ei tiettävästi ole juurikaan tehty, eikä sen voi väittää olevan kovin suuressa huudossa myöskään maailmalla. Samantyyppistä äänen instrumentaalikäyttöä on kyllä harjoitettu muun muassa musiikin ja performanssitaiteen piireissä.

”Kyse on lähestymistavasta, ja ero on siinä, että tekijät eivät kutsu sitä runoudeksi”, selittää Manninen.

Kansainvälisenä esimerkkinä Manninen mainitsee Björkin tuoreimman levyn Medullan, jolla käytettiin soitinten sijaan lähes pelkästään ihmisääniä.

Suomalaiset ovat saattaneet törmätä Jan-Olof Mallanderin Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… -teokseen. Kiasmassakin kuultu teos on vuoden 1962 presidentinvaalien ääntenlaskennan tulos eduskunnan puhemiehen lukemana, eikä nauhalta kuulu muuta kuin monotonista toistoa.

”Äänirunouden avulla voi vieraannuttaa kielestä”, sanoo Manninen. ”Toistetaan jotain merkityksetöntä fraasia niin pitkälle, että se tyhjentyy merkityksestä ja muuttuu musiikiksi. Siinä on hedelmällisen vierauden tuntu.”

NUORI RUNOILIJA vastusti aikaisemmin runouden esittämistä vahvasti. ”Meillä on hirveän vahva teatraalisen runonlausunnan perinne. Kaikki lausunta on sellaista seelasellamaista ylevää teatteripuhetta.”

Nykyään kanta on jo täysin päinvastainen. Mannisen mukaan runoutta saa esittää – ja pitääkin esittää. Perinteisestä lausunnasta hän ei tosin ole vieläkään kiinnostunut.

Muutenkin Manninen ravistelee runouden perinnettä nostaa taiteilija jalustalle. Hänen mielestään yhdelläkään runolla ei ole alkuperäistä lausujaa, ja ajatus siitä, että runous olisi runoilijan yksityisomaisuutta, on yksinomaan lamauttava.

Samaa ilkikurista kyseenalaistamista on havaittavissa myös Linnunlaulupuun esityksissä, joissa toisaalta suorastaan pilkataan runoutta, toisaalta leikitään sanoilla viattomasti kuin lapset. Mannisen mukaan runous ei suinkaan ole vain pienen eliitin harrastus, johon perehtyneet katsoisivat kaikkia muita alaspäin.

”Mä olen itse pikkukaupungista, koen itseni hirveän tavalliseksi tyypiksi”, Manninen sanoo.

”Kuka tahansa voi ottaa mikrofonin ja ölistä.”

www.ubu.com/sound/

Otsikko on lainaus Kurt Schwittersin Ursonate-teoksesta.

Oona Juutinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu