Särkyneiden sielujen hotelli

Hotelli Ruanda ei anna lopullisia vastauksia.

TERRY GEORGEN OHJAAMAN Hotelli Ruanda -elokuvan katsominen on minulle miltei ylivoimaista. Joudun yli kymmenen vuoden jälkeen jälleen kasvotusten Ruandan ruumiiden kanssa enkä pysty sulkemaan pois syvää surua, viiltävää tuskaa, helvetillistä vihaa. Viisi ensimmäistä minuuttia inhoan filmiä. Ajattelen sen olevan pelkkää selittämistä, ei asian hienovaraista näyttämistä. Mitä pidemmälle filmiä katson, sitä enemmän hyväksyn sen lähestymistavan. Loppukohtauksessa huomaan itkeväni avoimesti. Ihmettelen syytä siihen. Jotta saisin jotain tolkkua filmin herättämistä ajatuksista, päätän haastatella itseäni.

MISTÄ FILMI SIIS KERTOO?

Länsivaltojen petoksesta. Häpeästä. Ja filmi kertoo myös Paul Rusesabaginan kasvutarinan. Sen miten Paul ensin kuvittelee, että tekemällä juttuja in style – diilaamalla kuubalaisia Cohiba-sikareita, juomalla vanhaa viskiä tai pukeutumalla kullanvärisiin silkkisolmioihin, hänestä tulee arvokas henkilö. Lopulta hän ymmärtää, että länsivallat pitää häntä ja kaikkea hänen edustamaansa pahempana kuin nigger eli ”pelkkänä afrikkalaisena”. Hän ymmärtää ihmisarvonsa perustuvan siihen, että hän auttaa ihmisiä, kun muu maailma sulkee silmänsä.

MITÄ PIDÄT FILMISTÄ?

Faktaan perustuvan fiktion ongelma on usein uskottavuus. Hotelli Ruanda on analyyttinen, aito ja tasapainoinen kertomus. Filmiä katsoessani yritän saada tekijöitä kiinni virheistä. Niitä ei liiemmälti ole. Päinvastoin. Pienet kuvaavat yksityiskohdat tekevät filmistä hienon – eli hirvittävän. Esimerkiksi Nick Nolten esittämä kenraali Oliver saapuu aina paikalle luodinkestävä liivi huolimattomasti auki, kun kaikilla muilla YK-sotilailla liivit ovat huolellisesti kiinni. On vaikea selittää paikallisväestölle olevansa heidän puolellaan, jos ei itse antaudu vaaraan. Erityisen järkyttävä oli jakso, jossa ihmiset yrittävät paeta Mille Collinsista lentokentälle mutta puolisotilaalliset joukot repivät heitä rekoista ulos. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa.

MITEN KOIT TYÖSKENTELYN RUANDASSA?

Kammottavana. Dramaattisena. Häpeällisenä. Koin itseni täysin avuttomaksi maassa, joka oli muuttunut Tarzan-filmiksi juopuneine, puolialastomine jengeineen. Ne olivat aseistautuneet viidakkoveitsin, pampuin, jousipyssyin, seipäin. Pahinta oli kun fyysistä koskemattomuuttani loukattiin, kun revittiin vaatteista tai hiuksista. Tai se ettei pystynyt millään auttamaan ihmisiä, joihin oli tutustunut. Tai kaikkien viattomien lapsien kohtalo, eloonjääneiden tuhottu lapsuus. Tai pahinta oli huomata, että vaikka yritimme kaikin keinoin saada länsimaita toimimaan, mikään ei saanut niitä liikkeelle.

LISÄÄKÖ FILMI YMMÄRRYSTÄ?

Filmi antaa edellytykset ymmärtää Ruandan problematiikkaa tunteiden kautta. Identifioidumme hotellinomistaja Paul Rusesabaginaan (hienosti näyttelevä Don Cheadle), hänen vaimoonsa Tatianaan (Sophie Okonedo) ja heidän kolmeen lapseensa sekä YK-kenraali Oliveriin, Sabena-pomo Tillensiin ja avustustyöntekijä Archeriin. Tavallisista ruandalaisista ei saa syvällisempää kuvaa. Ei myöskään länsimaisten poliitikkojen toimista. Sääli!

KENEN PETOS OLI SUURIN?

YK:n. Ja YK:n kautta erityisesti Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Ranskan. Kaikkien näiden maiden poliittinen ja sotilaallinen eliitti tiesi, mitä Ruandassa tapahtui, mutta valitsi tietoisesti olla auttamatta. Tällöin todistettiin, että afrikkalaisen ja länsimaalaisen ihmisen henki ei ole samanarvoinen. Vuoden 1994 tapahtumat Ruandassa kuuluvat modernin historian häpeätahroihin.

KANNATTAAKO KÄYDÄ KATSOMASSA?

Elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Joku voisi väittää sen olevan länsimaista potaskaa, mutta on kaukana siitä, vaikkakin se on kolmen Oscarin ehdokas: Mikä tahansa keino, joka yrittää tavoittaa Ruandan kansanmurhan karmeuden, on parempi kuin hiljaisuus.

Kirjoittaja työskenteli Ruandassa 1994–1995 ja 1996.

Nina Winquist

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu