Askel pimeään

Sari Vuoristo kuvaa kuolemaa ja koteloitunutta syyllisyyttä.

”KIRJOITTAESSANI OLEN ajatellut paljon kuolemaa. Ehkä sitä yrittää selittää itselleen, miten asiat voivat tapahtua”, sanoo kirjailija Sari Vuoristo. Vuoriston uusin romaani Valon pohja ilmestyi viime syyskuussa. Siinä toistuvat kuoleman, yksinäisyyden ja muistamisen teemat, jotka esiintyvät myös hänen aiemmassa tuotannossaan.

Teoksen ensimmäisillä sivuilla metsälammesta nostetaan 12-vuotiaan pojan ruumis. Eletään 1970-luvun puoliväliä ja Helsingin Roihuvuoren viidennen luokan syysretki on ohi.

T-paidan rinnuksessa oli keltainen nuoli. Se osoitti jotakuta kantajista kun he kääntelivät häntä. Se osoitti metsään ja puihin. Veteen. Suoraan silmien väliin, minne vain, ketä tahansa joka sillä hetkellä katsoi.

Vastuun ja sitä myötä syyllisyyden kysymykset nousevat aina esiin lapsen kuollessa äkillisesti.

”Ihmiset kaipaavat selitystä”, Sari Vuoristo sanoo, ”vaikka aina järjellistä syytä ei löydy.”

KOULUKIUSATUN JANNEN hukkumista pidetään itsemurhana tai onnettomuutena. Säde ja Marko tietävät mitä kallioilla tapahtui, mutta molemmat vaikenevat. Säde on itsekin kiusattu ja kotona pahoinpidelty tyttö, Marko luokan kovakätinen johtaja.

Valon pohja on rajun kaunis ja rehellinen kertomus hirvittävästä erehdyksestä. Sitä seuraava lamaannuttava syyllisyys jättää jälkensä tuleviin vuosiin.

Säteen koko elämä rakentuu Jannen kuoleman ympärille. Vuosikymmeniin venyvät uskontotieteen opinnot ovat lopulta tutkimusta siitä, mitä lammella tuona päivänä tapahtui ja miksi.

SARI VUORISTO KERTOO, että nuorten itsemurhat pysäyttävät hänet.

”Lapsen hätä herättää aikuisissa mieletöntä syyllisyyttä: mitä tein väärin, miksi en osannut auttaa, mikä voi olla niin hirveää, että lapsi haluaa kuolla.”

Miksi sen ikäinen pojanvintiö päättäisi tappaa itsensä? Kaseva [opettaja] puki sanoiksi heidän kaikkien ajatukset. – Tiedättekö vastausta siihen, satuitteko huomaamaan että sitä kiusattiin ensimmäisestä luokasta lähtien.

”Monet kysyvät, onko aihe omakohtainen. Ei se ole. Kirjasta piti tulla ihan erilainen, mutta itsemurha jäi taka-alalle, kun aloin miettiä lapsen vastuuta.”

Vaikka toisen kuoleman aiheuttaminen olisi jossain mielessä vahinko, se ei vapauta kokonaan vastuusta.

KUOLEMAN JA SYYLLISYYDEN liitto on vahvin mahdollinen. Kun kaikki on jo tapahtunut, mitään ei enää ole tehtävissä. Vuoriston mukaan äkkikuolema asettaa ihmiset vastatusten omien tekojensa ja sanojensa kanssa.

Syyllisyys on inhimillistä, mutta kuluttavaa ja usein turhaa. Äkkikuolema pakottaa ihmiset myös pohtimaan, olisiko tapahtuneen voinut estää. Raskain tilanne on silloin, kun syyllisyyteen on aihetta.

”Sen, että on osallinen toisen kuolemaan, täytyy tuntua musertavalta. Ihmiseltä, jolle on tehnyt pahaa, ei voi koskaan saada anteeksi. Hän on täysin tavoittamattomissa.”

Markon ja Säteen tapauksessa kammottava salaisuus sitoo kiusaajan ja kiusatun toisiinsa. Lapsilla ei ole mahdollisuuksia käsitellä yksin syyllisyyden ja kuoleman aiheuttamaa valtavaa painoa.

”Säde sinun pitää yrittää elää tässä hetkessä ja nyt”, se [äiti] sanoi, ja vaikka tuntuisi pahaltakin. Ei se voinut tietää, että pahalta tuntui joka ikinen päivä, ja halusi vetää kaikki ihmiset ja sanat vessasta alas. Niistä tuli lorinaa ja kohinaa ja avara täydellinen hiljaisuus.

”JOTTA ELÄMÄ VOISI JATKUA, asia olisi selvitettävä itsensä kanssa”, Sari Vuoristo pohtii.

Kukaan ei voi antaa synninpäästöä kuolleen puolesta. ”Salattu syyllisyys on hirveä taakka. Teko kasvaa helposti vielä itseäänkin suuremmaksi.”

Valon pohjassa sanat vapauttavat.

Säde on vaipunut sisäiseen maailmaan, jossa kaikki siivilöityy tapahtuneen lävitse. Hän hautoo Jannen kuolemaa kykenemättömänä antamaan itselleen anteeksi. Jotta Säde pääsisi eteenpäin, hänen olisi kerrottava jollekin tarinansa.

Marko on kyllin älykäs tietääkseen, mistä hänen runokirjojensa vedenalainen maailma kumpuaa. Hän on myös kyllin sinnikäs kieltäytyäkseen ajattelemasta asiaa. Pinnan alla odottavat hetteinen kuolema ja vaaralliset muistot, joista ei pääse irti. Tiukkaan pakattu ja väkisin sivutettu syyllisyys saa muotonsa sanoissa ja unissa.

VALON POHJA TUTKII anteeksiantoa ja sovituksen mahdollisuutta, mutta ei anna yksiselitteisiä vastauksia.

”Minua askarruttaa, mistä lapsi saa kyvyn tehdä pahaa, vaikka näkee toisen, ihmisen tai eläimen, kärsivän.”

Sari Vuoriston mielestä 12-vuotias on tarpeeksi vanha erottamaan oikean ja väärän sekä ottamaan vastuuta teoistaan. Silti hän muistuttaa, että kyse on lapsista.

”Ehkä heille on siksi helpompi antaa anteeksi. Säde tai Marko, kumpi tahansa olisi voinut estää Jannen kuoleman, mutta ei tehnyt sitä.”

Julma erehdys ei kuitenkaan vie lopullisesti oikeutta onneen ja tavalliseen arkeen. Ihminen on aina arvokas.

”Meissä kaikissa on hyvää ja pahaa, olemme inhimillisiä olentoja. On aika musertavaa ajatella, että jonkun pitäisi oikeasti kärsiä koko loppuelämänsä ajan.”

Valon pohjassa suurta sovituksen hetkeä ei tule, mutta avoin loppuratkaisu jättää jokaiselle toivoa, mahdollisuuden jatkaa eteenpäin.

Kahlata ei voinut. Vaikka vesi oli matalalla, oli heti painuttava alle, otettava riuskoja vetoja, vaikkei oikein pystynyt hengittämään. Pakahtumisen tunne hellitti hetken kuluttua. Säde jäi euforian vallassa kellumaan, väärin päin, kasvot vasten vettä.

VALLAN VÄÄRINKÄYTTÖ on yksi Valon pohjan juonteista. Säteen isäpuoli hakkaa tyttöä, mutta vielä julmempaa on jatkuva vähättely ja nöyryyttäminen. Jannen tapauksessa koko kouluyhteisöllä, oppilailla ja opettajilla, on sama sivustakatsojan rooli kuin Säteen äidillä.

Janne piirsi siitä lähtien vielä paremmin. – – Maisemat olivat kuin kirjan kuvitusta, sellaisen ihmeellisen, jota Kaseva katsoi niin kuin olisi toivonut että se olisi oikeastikin Jannen elämää.

Vaikeneminen on väkivallan hyväksymistä. SariVuoristo sanoo, että poispäin katsominen ei vapauta vastuusta eikä kanssasyyllisyydestä.

”Jos Säde ja Marko olisivat puhuneet, koulussa olisi jouduttu todella miettimään, että miten tässä näin kävi ja kuinka kiusaaminen saattoi jatkua vuodesta toiseen.”

Vuoristo muistuttaa, että kiusaajalla on usein voimakas itsetunto ja hän osaa käyttää valtaa.

Marko on älykäs ja lahjakas, mutta emotionaalisesti köyhä. Kiusaamiselle ei anneta näkyvää selitystä, mikä tekee sen ymmärtämisen äärimmäisen vaikeaksi.

[Marko porukastaan] – – kiusasivat ja kiduttivat ja menivät yhä syvemmälle, perässä ja käskystä. Kuvottavaa. Hirvittävän helppoa. Ja hirvittävän ikävystyttävää.

”LUULEN, ETTÄ JOISSAKIN tapauksissa kiusaamisen syyksi riittää se, että kiusaaja tajuaa pystyvänsä tekemään, mitä tahtoo. Vallan tunne vie mukanaan.”

Pahimmillaan vallan väärinkäyttö vie tilanteeseen, jos kiusaaja saa toiset ihmiset toimimaan kyselemättä tai pelkäämään niin, että he eivät uskalla vastustaa.

Sari Vuoristo katsoo, että vanhempien pitäisi ottaa selkeästi vastuu lastensa kasvatuksesta.

”Nykyään ei uskalleta opettaa lapsille oikean ja väärän rajaa. Ei uskalleta kieltää eikä sanoa, että nyt teit väärin.”

Rangaistuksilla pelottelu ei myöskään ole hyvä vaihtoehto. Vanhemmuus on sitä, että lasta kunnioitetaan ja kuunnellaan, hänen kanssaan keskustellaan asioista ja vedetään selviä rajoja. Sari Vuoristo sanoo suoraan, että lapset ja vanhemmat eivät ole toistensa kavereita.

”Jotkut yrittävät olla liikaa teini-ikäisten lastensa tasolla, jotta nämä eivät pitäisi heitä ihan vanhuksina. Se, että vanhemmalla on aikuisen rooli, ei tarkoita, etteikö hän voisi olla kiva vanhempi, mutta lapselle on hyvä opettaa, että tahtoaan ei aina saa lävitse.”

Tärkeinä on välittäminen.

Kun olisi ollut yksi ihminen, jolle olisi voinut kertoa salaisuuksia, edes pienimpiä. Ehkä silloin ei ollenkaan tarvitsisi olla tätä suurta. Sen paino musertaa minut.

Kursivoidut kohdat ovat katkelmia Sari Vuoriston romaanista Valon pohja. Gummerus 2004.

Saana Katila

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu