Seitti

Elina oli vähäeleinen. Työpaikkaruokalan emännän mielestä tämä oli asianlaita.

ELINA LÖYSI ITSENSÄ 18-vuotiaana, ensimmäisestä työtodistuksestaan. Siitäkin huolimatta että paperin oli muotoillut outo keski-ikäinen höppänä jonka pää ja kaula olivat vuosien aherruksen jälkeen alkaneet muistuttaa kolmen litran kannellista kattilaa.

Elina oli vähäeleinen. Työpaikkaruokalan emännän mielestä tämä oli asianlaita.

Ei niin että Elina olisi yhdestä sanasta valaistunut. Ennemminkin vähäeleisyydestä tuli vuosien vieriessä tienviitta, lamppu sinne missä muutoin olisi ollut hämärää.

Vähäeleisyys ulotti lonkeronsa kaikkialle. Ruokaravintolan tarjoilijana sopi hiippailla taustalla päivästä toiseen. Hiukset Elina solmi aina niskasta sykerölle. Silmälasinkehykset, huonekalut, puhetapa, kävelytyyli, kaiken minkä saattoi panna merkille Elina valitsi vaistomaisesti oikein.

Aviomiehen Elina otti työpaikaltaan, säälistä, yksinäisen ruokailijan, joka söi maanantaista torstaihin listalounaan ja perjantaisin entrecôten. Pari vihittiin maistraatissa,sukulaisille tarjottiin yllätyskakkukahvit insinöörin asunnossa. Elina oli muuttanut sinne viikkoa ennen häitä. Ei missään tapauksessa, oli Elina heti sanonut ehdotuksille kirkkohäistä ja sukulaisista videokameroineen. Ja lapsille.

”Eikö sinun mielestäsi tässä maailmassa ole jo tarpeeksi kärsiviä lapsia? Miksi meidän pitäisi lisätä heidän lukumääräänsä vielä muutamalla?”

Näin Elina jutteli tuoreelle aviomiehelleen hääpäivän jälkeisenä aamuna.

Häämatkalle ei lähdetty, matkustaa voi muutoinkin.

Insinööri nyökkäili. Ei Elina olisi häntä muutoin ottanutkaan.

TYÖPAIKALLA Elina kieltäytyi kaikista onnitteluista.

”Katsotaan nyt ensin kuinka kauan tämä kestää. Tilastot puhuvat puolestaan. Ja lahjoja on turha ostella. Meillä on jo kaikkea.”

Ravintolapäällikkö puhalteli ilmat poskistaan. Päällikkö oli juuri eronnut ja joka aamu krapulassa.

”No halata kai saa”, Pepe sanoi, tuli ja halasi. Pepe oli aina näpläämässä naispuolisia työtovereitaan, heitäkin. Elina vääntäytyi irti. Pepe tuli perässä taukohuoneeseen.

”Mulle on ilmestynyt tämmönen ongelma.”

Uuden auton ensimmäinen osamaksu oli erääntymässä. Neuvotteluvaraa ei ollut.

Elina otti liivin taskusta tilauslehtiön ja kynän.

”Kirjoitat tähän tilinumerosi.”

”En mä tätä tarkoittanut. Et ole tosissasi.”

”Enkö minä aina ole. Paljonko tarvitset?”

Elina ei halunnut edes kuulla velkakirjasta. ”Minä luotan sinuun. Siitä tässä on kysymys.”

Hullu se on, Pepe ajatteli kirjoittaessaan vapisevin sormin numeroita. Ja samalla ihana kuin täysikuu.

Pepe sai rahansa ja rupesi ehdottamaan Elinalle iltavuoron jälkeen kyytejä kotiin.

”Älä höpötä. Säästetään sekin bensa.”

ELINA KULKI bussilla kotiin kuten ennenkin. Insinööri luki työpapereita sängyssä. Aina. Se oli helppo avioliitto. Totta kai he myös keskustelivat. Lehdistä löytyi ajankohtaisia aiheita.

Syksyn tullen ravintolassa alkoivat normaalit kiireet, pikkujouluaikana Elina teki usein kahta vuoroa peräkkäin. Pepekin rupesi kulkemaan bussilla. Punainen Ford Mondeo oli joutunut takaisin autoliikkeelle. Pepe odotti rahakeskustelua, joskus se oli käytävä. Elina ei puhunut velasta mitään.

Talvi meni ohi, pääsiäisnarsissit aseteltiin maljakoihin. Ravintolapäälliköllä oli uusi nainen. Elinasta tuli entistä hellempi, hän pörrötti ohi kulkiessaan Pepen enkelinkiharoita ja teki joka päivä humoristisia huomautuksia Pepen uusista työhousuista jotka kiristivät saumoista niin että itketti ja nauratti samaan aikaan.

Syyskuussa Pepe lähti lomalle Barcelonaan, pitkäksi viikonlopuksi. Mikään yllätys se ei ollut. Uusi poikaystävä ja uusi rakkaus oli vietävä pois likaisten ihmisten tahraamasta kaupungista. Elina toivotti hyvää matkaa ja käski naurusuin Pepeä pitämään sormet kiinni vain ennestään tutuissa perseenpuolikkaissa.

Miehelleen Elina ei lainasta kertonut, eikä ketään muutakaan ollut. Vipit ja tavaralahjoitukset Elina oli aina pitänyt omana tietonaan, kahdenkeskisinä salaisuuksina. Sellaisina ne myös pysyisivät hautaan saakka. Sen Elina oli vuosien varrella oppinut etteivät ihmiset mielellään maksaneet velkojaan takaisin.

Pepe ilmestyi lomaltaan henkilökunnan aamiaiselle hento päivetys kasvoillaan, jaloissa uudet Espanjan värein maalatut buutsit. Barcelona oli ollut järisyttävän hieno, sinne mentäisiin kesällä pitemmäksi aikaa. Elina esitteli kirpputorilta löytämiään nilkkureita.

”Nämäpä ovatkin italialaiset. Kolme euroa.”

Pepe ponkaisi ylös niin äkkiä että tuoli lennähti päin seinää.

”Ja nyt minulle riitti tämä vittuilu. Kateellisten akkojen valtakunta tämä on.”

Pepe ryntäsi heiluriovien läpi keittiöön. Buutsien korot hakkasivat klinkkerilattiaan kuin vasarat.

Tiskaajan leuka loksahti alas. Elina laski ilmassa sojottaneen jalkansa lattialle.

”Taisivat yöunet jäädä lyhyiksi syntisessä Barcelonassa. Kyllä se siitä taas rauhoittuu”, Elina sanoi.

Tilanne rauhoittui. Elina asetteli sämpylänpuolikkaalle salaatinlehden ja juustoviipaleen. Kokki ja ravintolapäällikkö rupesivat jaarittelemaan salaattipöydän uudistamisesta. Elina haukkasi mutta maku jäi maistamatta, hän oli yhä hikisen onnellinen viidestä toppatakista jotka oli löytänyt viikonloppuna samalta kirpputorilta kuin nilkkurit. Ennen töihin lähtöä hän oli jättänyt muovikasseihin sullotut takit alakerrassa asuvan yksinhuoltajan oven eteen. Kymmenvuotiaille kaksosille takit olisivat pakkasten tullessa kuin taivaanlahja. Viidessä takissa olisi varaa jo valitakin. Elina oli jo aikaisemmin lahjoittanut perheelle kirjoja, verhoja ja astioita, kaikki olivat kelvanneet. Kaksosten äiti oli tuttavuuden alkuvaiheessa antanut Elinalle sisarensa tekemän savipadan. Elina oli palauttanut sen seuraavana päivänä täynnä itse tehtyä makaronilaatikkoa.

”Äiti, tämä on sikahyvää”, oli toinen kaksosista sanonut.

Elina oli yrittänyt peittää liikutustaan.

”Se on ko-kotiruokaa. Haudutin varmaan kaksi tuntia.”

TYÖPÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ Pepe yritti tunkea oliivituliaisia Elinan kassiin. ”Minä saan näistä mahan aina sekaisin”, Elina sanoi ja ojensi purkin takaisin Pepelle. ”Ihan totta.”

Elinan bussi tuli ensin ja Pepe jäi purkki kainalossa odottamaan omaansa. Parin kadunkulman päässä päätepysäkistä bussi pysähtyi liikennevaloihin. Kadun toisella puolella alakerran yksinhuoltaja veti auki vihreän vaatekeräyslaatikon luukkua, molemmat lapset ympärillään, kummallakin yllään uusi kiiltäväpintainen toppatakki. Ruskeaviirulliset muovikassit, jotka Elina oli jättänyt perheen ovelle, kiskaistiin vuorotellen ylös, luukku suljettiin ja kassit katosivat näkyvistä pohjattomaan pimeyteen. Kaikki kolme nostivat kädet suoriksi ylös pomppien kuin apinat, äitikin. Elina erotti katulampun alla iloisia ilmeitä, hän oli kuvitellut että he olivat aina yhtä vakavia, totisia ihmisiä, koko perhe. Elina oli lukevinaan sanan heidän huuliltaan. Ei, se ei voinut olla totta.

Hip hurraa.

Elina jäi istumaan bussiin. Bussikuski ei reagoinut, lähti ajamaan saman tien takaisin keskustaan. Elina puski ihmisten läpi Kolmen sepän patsaalle, pysähtyi ja lähti uudestaan liikkeelle. Hän oli nyt kävelevä dynamiittipötkö. Ahneus käveli vastaan kahdensadan euron kumisaappaissa. Loputon hirveä tarve. Insinööri osasi selittää väitteensä numeroina: kansantalous romahtaisi jos kuluttaminen supistuisi minimiin. Pyörien tuli pyöriä. ”Minne, hyvä ihminen, minne ne pyörivät”, Elina jaksoi jankuttaa. Kun autoinsinööri ei osannut vastata, Elina vastasi itse: ”Helvettiin tällä menolla, jarruja ei ole.” Elinalla oli säästänyt vuosien varrella kaikki postiluukusta pudonneet joululahjakatalogit, hän osasi ne ulkoa. Insinööri sulki silmänsä kun Elina kävi sivuja läpi tökkien sormellaan hintoja ja loputonta tavaroiden virtaa.

Elina kävi jokaisessa kadun urheiluliikkeessä ja tavaratalossa. Toppatakkien hinnat olivat järkyttäviä. Alennusmyynneissä ne voisivat jopa puolittua, mutta siihen asti työtön äiti ei ollut jaksanut odottaa.

Elina palasi kotiin. Kaksoset keikkuivat pihan tuuletustelineellä.

”Hirmu kivat toppikset teillä. Onko ne uudet?”

Kaksoset vilkaisivat toisiinsa.

”On, totta kai”, vastasi tyttö.

”Saatte kyllä olla kiitollisia äidillenne.” Elinan katse kimposi takista toiseen.

”Näistä takeistako?” kysyi poika. Elina puri huultaan. Maa jalkojen alla tuntui liikkuvan hitaasti pyörien. Elina nyökkäsi ja juoksi rappuun, neljä kerrosta ylöspäin. Hän kaivoi kolikot valmiiksi taskuun. Kun yksinhuoltaja avasi oven, Elina kaatoi kolikot tämän kämmenelle ja sulki omilla käsillään sormet lujasti niiden ympärille.

”Tämä on niistä toissapäiväisistä korvapuusteista ja kahveista. Ihan totta. Ei, et sano mitään. Minä tiedän kuinka tiukoilla sinä olet. Työttömät ovat tiukoilla tässä Suomen maassa.”

Elina työnsi puolipakolla oven kiinni ja lipui loput kerrokset kevyesti ylöspäin.

”Olet taas ollut pahanteossa, vai?” insinööri hirnui makuuhuoneesta.

Elina ei vastannut, tuskin edes kuuli. Eteisen lampun alla hän katseli käsiään. Kuinka paljon niillä oli jo tehty kaikenlaista, kuinka paljon oli vielä tekemättä. Autettavia raasuja oli maailma täynnä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen leikkikouluavustaja. Hän kirjoittaa harvakseltaan lyhytproosaa.

Ulla Repo

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu