Aiheita Avaraan luontoon

Olin eräänä päivänä kävelemässä hiljaista metsäautotietä, joka vie niin syvälle korpeen kuin näillä Etelä-Suomen seuduilla pääsee.

OLIN ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ kävelemässä hiljaista metsäautotietä, joka vie niin syvälle korpeen kuin näillä Etelä-Suomen seuduilla pääsee. Ilma oli sakeanaan kosteutta ja odotteli sadetta. Oli hiljaista, ainoa ääni omien kenkieni rouske. Äkkiä jostakin kuului omituinen, kirahtava ääni. Epäsäännöllistä naksutusta. Ritisevää. Hieman samanlainen ääni kuin joku naksuttaisi Piltti-purkin kantta.

Mikään luonnossa, ei keratiininokka, ei piinkova kynsi, ei nahkainen kuono, ei luinen sarvi – ei mikään saa aikaan tuollaista ääntä. Se liittyi jotenkin ihmiseen. Ja siinä haiskahti teknologia.

Kiertelin ja kaartelin paikantaakseni äänen lähteen. Se kuului selvästi jostakin ylempää, puiden latvustosta. Kiipesin tien varrella istuvan siirtolohkareen päälle. Sieltä avautui näkymä latvoihin: harmaatakki varis nakutti tärkeän näköisenä tyhjää jugurttipurkkia. Mieleen tuli se kerta, kun näin naurulokin oksentavan poikaselleen kokonaisen nakin.

Vaihdoin työhuoneella matot. Puhtaita mattoja pidetään vanhan puusohvan kannen alla. Kun sain kannen auki, näin mattojen päälle ilmestyneen pyramidia muistuttavan keon ruusunkiulukoiden jätteitä ja ruusun siemeniä.

Minut valtasi ihastuttava tunne, näkymä harmaasta hiirulaisesta, joka viettää talvea puhtaiden mattojen mäntysuovan tuoksussa ja syö terveellisiä, kirpeitä ruusunkiulukoita vatsansa täyteen. Isot korvat, valkoinen vatsa. Se painaa päänsä maton pielukseen ja röyhtäilee tyytyväisenä.

Siitä tuli mieleeni aika, kun meillä oli vielä kissoja. Toinen niistä yhytti hiiren roskapöntöstä keskellä päivää. Se hyppäsi suin päin roskakoriin ja yritti tonkia hiirtä ulos. Hiiri loikkasi sen takajalkojen välistä pakoon ja livahti keittiöön. Kissa lähti perään. Hiiri ja kissa juoksivat suoraan minua päin. Hiiripä juoksi suoraan housunpuntistani sisään. Kiljahdin kuin Iines Ankka. Terävät kynnet kipittivät pitkiä kalsareitani ylöspäin. Kutittaa! Kamalaa! Älkää! Lopettakaa!

Yritin pomppia, mutta hiiri kipitti tunnelia eteenpäin. Sain pysäytettyä sen puolivälissä reittä. Kinkkasin alakertaan ja ulkoportaille ja yritin puserrella hiirtä hellävaroen puntista alas. Hiiri punnersi ylös. En voinut ottaa sitä riskiä, että hiiri tulee vyön alta ja jatkaa matkaansa paidan sisään. Olisin kikattanut itseni kuoliaaksi tai juossut järveen.

Kiersin lahkeita ja sain sen viimein pullahtamaan Ruutu-Reino-tohveleilleni. Siitä hiiri jatkoi matkaansa järkyttyneenä herukkapensaan alle. Kissalle annoin lohdutukseksi paljon rapsutusta.

Jani Kaaro

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu